”Ylioppilasvallankumouksen vatsa on Yhdysvalloissa, sydän Ranskassa ja aivot Länsi-Saksassa.” Noin totesi tunnetun akateemisen suvun vesa, poliittisen historian opiskelija ja Ylioppilaslehden toimittaja Antti Kuusi pamfletissaan Ylioppilaitten vallankumous.
Kirja ilmestyi syksyllä 1968, pari kuukautta ennen suomalaisen 60-luvun liikehdinnän merkkipaalua eli Vanhan ylioppilastalon valtausta. Anarkisti Kuusi ehti ottaa osaa suomalaisen radikalismin ryöpsähdykseen, muttei ennättänyt nähdä sen puoluepolitisoitumista 1970-luvulla. Kuusi kuoli jo seuravan vuoden elokuussa vakavaan sairauteen.
Jo aikanaan porvarit katsoivat Vanhan valtauksen ja muun suomalaisen ”hullun vuoden” 1968 liikehdinnän olleen vieraiden maiden matkimista. Piti niskoitella, kun kerran muuallakin. Ja kuinka radikaalia oli lopulta vallata oma talo?
Globaali kylä
On totta, että ilman kansainvälisiä vaikutteita Vanhaa ei olisi vallattu. Suomalaiset eivät kuitenkaan olleet ainoita, jotka apinoivat kun kapinoivat. Vaikutteita otettiin pitkin poikin. Iso merkitys oli globaalilla medialla. Kuten Pariisin mellakoiden ylioppilasjohtaja Daniel Cohn-Bendit totesi, radikaalit tapasivat kaltaisiaan television avulla — ei niinkään suoraan henkilökohtaisesti, vaan television luomien kuvien välityksellä. Sen jälkeen kun amerikkalaisradikaalit olivat seuranneet televisiosta Sorbonnen yliopiston valtausta toukokuussa 1968, Columbian yliopiston toisesta valtauksesta tuli barrikadeineen toisenlainen kuin huhtikuussa toteutetusta aiemmasta valtauksesta.
Etenkin amerikkalainen vapaa ja sensaationnälkäinen media levitti dramaattisia näkymiä opiskelijalevottomuuksista maailmalle. Kuten Vietnamin häpeälliset verilöylyt, myös sodan ja auktoriteettien vastustaminen levisi nopeasti satelliittien välityksellä. Maailma oli globaali kylä jo kauan ennen somea.
Suomeen länsivaikutteet ovat tulleet usein Tukholman kautta. Niin myös vuonna 1968, koska lähin malli saatiin lahden takaa, jossa oli hiukan aiemmin vallattu ylioppilastalo.
Kekkosen sylissä
Suomalaisessa 1960-luvun radikalismissa oli myös paljon omalaatuisuutta, esimerkiksi kansallinen sivistyneistötraditio ja asettuminen kollektiivisesti valtionpäämiehen taakse. Tämä ilmeni etenkin siinä, kuinka radikalismia tehtiin ensisijaisesti poliittisten puolueiden raameissa. Suomessa radikaalit ovat tavanneet liittyä puolueeseen tai perustaa yhdistyksen, jossa liikutaan — ei niinkään kaduilla.
Siinä missä Ranskassa ja Yhdysvalloissa vaadittiin presidentin eroa, Suomessa radikaalit kävivät Tamminiemessä ”lastenkutsuilla”. Presidentti Kekkonen syleili radikalismia veljeilemällä heidän kanssaan ja antamalla heille tukensa Vanhan valtauksessa. Myös Jugoslavian Tito käytti Kekkosen taktiikkaa.
Eivätkä itäiset vivahteet tähän jääneet. Myöhemminhän itäpuhuri ilmeni kaikkein räikeimmin, kun uusvasemmisto radikalisoitui stalinistisen puoluepolitiikan väreissä. Kun muualla länsimaissa 1968 uusvasemmistolaisuus johti usein idealistiseen maolaisuuteen ja trotskilaisuuteen, Suomessa viitekehys löytyi entisen sotavihollisen jo tuolloin väsyneestä ortodoksikommunismista.
Tässä kehityksessä tärkein tapahtuma oli tietenkin Tšekkoslovakian miehitys, joka jakoi suomalaista kommunismia. Toisaalta maailmalla radikalisoiduttiin myös radikaalimmin. Nuortaistolaisten soluttautumistaktiikat ja julkilausumat olivat varsin eri kaliiperia kuin saksalaisen Punaisen armeijakunnan, italialaisen Punaisen prikaatin ja yhdysvaltalaisen Weathermanin terrorismi 1970-luvulla.
Nuortaistolaisuuden syntymä onkin yksi niistä vuoden 1968 myyteistä, jotka kiertävät kansallisessa, mediavälitteisessä muistisfäärissä. Vielä enemmän myyttiä on rakennettu Vanhan valtauksen uutiskuvilla, joita on kierrätetty vuosikymmenestä toiseen televisiossa ja viimeiset pari vuosikymmentä internetissä. Vanhan valtauksen vuosipäivänä 25.11. Tarmo Ropponen raportoi jälleen Yleisradion arkistopätkässä valtausta Vanhan ylioppilastalon edessä, kun viidenkymmen vuoden takaisia tapahtumia muistellaan.
Hullun vuoden kuvat
Useista vuoden 1968 kuvista on tullut ikonisia: vietkong-upseerin teloitus, Robert Kennedy virumassa kuolemaan murhaajan luodista, yhdysvaltalaiset juoksijat musta nyrkki pystyssä Meksikon olympialaisten palkintopallilla, mielenosoittaja yksin vastustamassa venäläistä panssarivaunua Tšekkoslovakiassa — ja ylioppilasnuoria Vanhaa valtaamassa.
Usein nämä uutiskuvat ryydittävät muisteluja. 60-luvun radikaalit kaivetaan taas eläkepäiviltään muistelemaan iltapäivälehtien historialiitteisiin, television makasiiniohjelmiin, dokumenttielokuviin ja radio-ohjelmiin tai podcasteihin. Koska populaari historiatietoisuus 1900-luvusta muodostuu nykyään paljolti median välittämien arkistotallenteiden kautta, ovat viime vuonna nähdyt lukuisat 68-yhteenvedot tärkeitä historiakuvallemme.
Vanhan valtauksesta, kuten monesta muustakin vuoden 1968 tapahtumasta ja ilmiöstä, tuli myytti jo varhain. Ja myyteillä on tapana mytologisoitua. Tämä tarkoittaa usein sitä, että alkuperäiset merkitykset vähintään sumenevat, jos eivät vääristy vuosien kierrätyksessä.
Myyttien purkamisen paikka
Yhdysvaltalainen kirjallisuudentutkija, etenkin Ranskan kulttuurihistoriaa käsitellyt Kristin Ross on tuonut esiin teoksessaan May ’68 and Its Afterlives, kuinka Pariisin kevään muistelu oli jo 1980-luvulla hälventänyt liikehdinnän alkuperäisä tavoitteita ja ilmentymiä. Sen sijaan, että olisi muisteltu sosiaalipoliittisia tasa-arvovaatimuksia, Algerian sodan vaikutusta tai poliisiväkivaltaa, Pariisin toukokuu nähtiin jälkeistulkinnoissa lähinnä lempeänä nuorisokapinana.
Vuosi 1968 on lukuisine maailmanlaajuisine mediatapahtumineen merkkipaalu myös siinä, miten meille luodaan eräänlaista medioitua historiaa, joka edesauttaa historiallisten myyttien muodostumista. Nykyisenä digitaalisen kulttuurin aikana muillakin kuin historioitsijoilla on melko hyvä pääsy arkistoaineistoihin. Historia on tavallaan koko ajan saatavilla. Kriittisellä historiantutkimuksella on jopa aiempaa tärkeämpi merkitys myyttien purkamisessa tai ainakin niiden kyseenalaistamisessa.
Vuoden 1968 myyttien purkamisen ja jälkivaikutusten arvioinnin luonnollinen paikka oli Vanha ylioppilastalo 22.11.2018. Valtiotieteellinen tiedekunta järjesti yhdessä ylioppilaskunnan kanssa Musiikkisalissa 50 vuoden takaisia tapahtumia pohtineen seminaarin, jonka yhtenä alustajana toimi juuri Kristin Ross.
Essee on ilmestynyt Yliopisto-lehdessä Y/09/18.