Haastattelu on ilmestynyt Yliopisto-lehdessä 6/2006. Marju Lauristin nimitettiin toukokuussa 2006 valtiotieteellisen tiedekunnan kunniatohtoriksi. Hän piti avauspuheenvuoron 24.10.2018 alkaneessa Aleksanteri-konferenssissa.
Sosiaalitieteet, Marju Lauristin vastaa ytimekkäästi kysymykseen, mikä hänet vei politiikkaan. Kun Lauristin luopui politiikasta vuonna 2003, syy oli sama. Hän halusi keskittyä tutkimaan aikakautta, josta hänellä on syvät henkilökohtaiset kokemuksensa.
Kun Lauristin aloitti opintonsa, sosiologinen tutkimus oli vasta aluillaan koko Neuvostoliitossa. Tiede, joka saattoi paljastaa yhteiskunnan epäkohtia, oli vallanpitäjille kiusallinen. Tarton yliopistossa sosiologia ei kuulunut viralliseen opetusohjelmaan, mutta sitä alettiin opiskella omatoimisesti vuonna 1966.
— Me opiskelijat muodostimme Tarton yliopistossa sosiologian opintopiirin, jota johti jatko-opiskelija Ülo Vooglaid. Opintopiiristä kasvoi myöhemmin sosiologian tutkimusyksikkö.
SOSIOLOGIEN SIDOTUT KÄDET
Tutkimus keskittyi aluksi viestintäsosiologiaan. Ensimmäinen tutkimus tehtiin tarttolaisen paikallislehden lukijakunnasta. Myös Suomen tv:n ja radion seuraamista tutkittiin. 1980-luvulla aloitettiin elämäntapatutkimus.
Virolaiset sosiologit eivät voineet julkaista tuloksiaan yliopiston ulkopuolella. Tutkijoiden keskuudessa tuloksia voitiin levittää valokopioina.
— Sosiologeilta oli kielletty informaation toimittaminen länteen. Oli vain muutama erityisessä suosiossa oleva, joille se oli luvattua. Mutta heidän piti olla vallalle uskollisia.
Moskovassa oli tuohon aikaan englanninkielinen kirjasto, johon pääsi vain erityisluvalla. Opintopiiriläiset kävivät siellä opiskelemassa amerikkalaista metodologiaa. 1970-luvun alussa Lauristin tapasi myös ensimmäiset suomalaiset kollegansa, jotka pääsivät käymään Tartossa.
SUOMEN KIELI ANTOI VAPAUKSIA
1970-luvulta alkaen suomalaiset ja virolaiset tutkijat tapasivat toisiaan tutkimusseminaareissa. Seminaarit piti järjestää Tarton sijasta Leningradissa, koska venäläiset eivät halunneet jättää suomalaisia ja virolaisia ilman valvontaa. Virolaiset uskalsivat jo tuolloin puhua avoimemmin kuin suomalaiset.
— Puhuimme suomea. Niiden joiden piti valvoa keskustelua, oli vaikea seurata keskustelujamme.
Kontaktit Suomeen tarjosivat virolaisille ikkunan kansainväliseen tutkimukseen. Lauristinin mukaan ilman suomalaisia Virossa ei olisi voinut olla edes kunnollista sosiologian ja viestinnän tutkimusta.
SINISILMÄISET NAAPURIT
— Ensimmäinen tieteellinen aikakauslehti, jota aloin säännöllisesti lukea oli Tiedotustutkimus. Emme voineet lukea englanniksi, koska kaikki englanninkieliset lehdet otettiin Moskovassa pois. Mutta suomalaisia ei otettu. Monet suomalaiset käänsivät länsimaisia tutkijoita. Luin ensimmäistä kertaa Bourdieuta suomeksi.
Suhteet suomalaisiin kollegoihin muodostuivat lämpimiksi ja avoimiksi. Heidän kanssaan oli Lauristinin mielestä mielenkiintoista väitellä. Suomalaisten sinisilmäisyys Neuvostoliittoa kohtaan kuitenkin huvitti virolaisia.
— Meille Etykin kolmas kori ihmisoikeuksista oli hirveän tärkeä, mutta suomalaiset ystävämme olivat sitä mieltä, että se oli kulttuuri-imperialismia, Lauristin muistelee ja hymähtää.
KUMOUKSEN KÄRKIHAHMOT
Vuonna 1987 perestroika ja glasnost mahdollistivat jo laajan kansalaistoiminnan Neuvostoliitossa. Virossa puhkesi ”fosforiittisota”: kansa asettui vastustamaan saastuttavien fosforiittikaivosten perustamista Koillis-Viroon.
Edgar Savisaar, joka tuolloin oli Viron suunnittelukomitean johtaja, kutsui luokseen eri alojen tutkijoita. Tarkoitus oli analysoida kiistan syitä ja ratkaisuja. Ryhmässä oli monia, joista myöhemmin tuli laulavan vallankumouksen johtohenkilöitä.
— Satuin siihen piiriin tutkimusten ja sosiologian kautta. Tiede teki minusta vallankumouksellisen. En tuntenut Savisaarta enkä muita entuudestaan, Lauristin kertoo.
Kun demokraattisia uudistuksia puolustava Viron kansanrintama perustettiin 1988, Lauristin nousi yhdeksi johtohahmoista.
PELKOA JA TOIVOA TALLINNASSA
Esiintyminen Tallinnan laululavalla 11.9.1988 150 000 kuulijalle on jäänyt vahvasti Marju Lauristinin mieleen. Hänellä ei ollut aiempaa kokemusta suurista yleisöistä.
— Se on hirmuinen muisto. Hyvin ihana, mutta pelko oli itse asiassa suuri.
Jännittävimmät päivät koittivat, kun Viro valmisteli uutta itsenäisyysjulistustaan elokuussa 1991. Moskovassa oli tuolloin meneillään Gorbatshovin vastainen vallankaappausyritys.
— Olin ryhmässä, joka kirjoitti tekstin ja minä olin myös se, joka julistuksen esitti. Se oli varmaan elämäni tärkein hetki.
MINISTERI OLI SAADA SELKÄÄNSÄ
Marju Lauristinin raskaimmat ajat politiikassa olivat kuitenkin edessä. Vuonna 1992 Mart Laar muodosti hallituksen, jossa oli kaksi Lauristinin omaa oppilasta. He kutsuivat Lauristinin tapaamiseen.
— Meillä ei ole sosiaaliministeriä, emme osaa tehdä mitään sosiaalisille ongelmille. Sinä olet sosiologi, tule mukaan, Lauristin muistelee ministeriksi tuloaan.
Laarin hallituskauden aikana Viron kurssi reivattiin kohti länttä. Virosta tuli koelaboratorio Milton Friedmanin uusliberaalille talouspolitiikalle. Yhteiskunnan vähäosaiset jäivät Lauristinin harteille.
— Talous romahti, ihmiset olivat köyhiä. Hinnat nousivat ja eläkeläiset jäivät ilman eläkettä. Olin saada eläkeläisiltä selkäsaunan Toompean linnan edessä.
PARLAMENTARISMIN MALLIA SUOMESTA
Lauristin, joka nykyään kuuluu sosiaalidemokraattiseen puolueeseen, pitää 90-luvulla tehtyjä talouspoliittisia valintoja kuitenkin oikeina.
— Se oli ainoa mahdollisuus päästä kuopasta pois.
Laarin hallituksen aikana luotiin perusta nykyiselle eläkejärjestelmälle ja muulle sosiaaliturvalle.
— Nyt kun rahaa on enemmän, nähdään, että järjestelmä toimii.
Lännessä on usein kysytty, miksi Viro kehittyi muita entisiä sosialistimaita nopeammin.
— Puolet virolaisista katsoi Suomen televisiota joka päivä. Käsitys siitä, mikä on markkinatalous tai toimiva parlamentaarinen demokratia, ei ollut vieras.
AMMATTIPOLITIIKKA EI INNOSTA
Kansalaisyhteiskunnan kehittyminen on ollut Virossa hidasta. Ihmiset eivät ole tottuneet yhteistyöhön. Yhteenkuuluvuutta, joka toi ihmiset aikanaan laululavalle, Lauristin nimittää protestisolidaarisuudeksi.
— Sosiaalinen pääoma, joka syntyi neuvostoajalla ja ilmeni laululavalla, oli toisenlaista sosiaalista pääomaa kuin demokraattisessa yhteiskunnassa. Kun protestin kohde, totalitaarinen yhteiskunta, lakkasi olemasta, jokainen jäi yksin uusiin olosuhteisiin.
Politiikasta luopumista professori emerita Lauristin perustelee paluulla akateemiseen maailmaan.
— En ole koskaan ollut ammattipoliitikko. Olen ollut pikemminkin se sama akateemikko, joka osallistuu politiikkaan. Minua nykyinen ammattimainen politiikka ei kiinnosta lainkaan. Se on ikävystyttävää.
Haastattelu on ilmestynyt Yliopisto-lehdessä 6/2006. Marju Lauristin nimitettiin valtiotieteellisen tiedekunnan kunniatohtoriksi toukokuussa 2006.