– En ole koskaan nähnyt niin stressaantuneita ja ahdistuneita ihmisiä, historioitsija Samu Niskanen muistelee.
Tutkijat odottavat brysseliläisessä hallintokolossissa. He ovat karsiutuneet rahoitushaun toiseen vaiheeseen. Jokainen kutsutaan vuorollaan 16-henkisen toimikunnan haastatteluun. Hyvin sujuneen grillauksen jälkeen euforiaa huokuvat tutkijat pitävät kollegoilleen tsemppauspuheita. Niin myös Samu Niskanen, jonka mielestä kokemus oli kaikessa rankkuudessaan positiivinen painajainen.
– Haastattelu alkoi pian toimia minun hyväkseni. Sain puolelleni keskiajan asiantuntijoita, ja keskustelusta muodostui kiinnostava. Jännitys auttoi pystymään parempaan. Toisten rohkaisemisesta jäi hyvä maku, mutta kaiken jälkeen takki oli kuitenkin todella tyhjä.
Matkalla kohti projektia
ERC-rahoituksen hakeminen itsessään on kuin matka, joka vaatii valmistautumista ja nappisuorituksia. Prosessi on kaksivaiheinen: ensin karsitaan pois 80 % hakemuksista. Jäljelle jääneet kutsutaan haastatteluun EU:n tiedehallintoon. Kymmenisen prosenttia hakemuksista menee läpi. Yliopistorankingeissa Euroopan tutkimusneuvoston rahoituksella on painoarvoa, ja siksi yliopistot rohkaisevatkin tutkijoitaan osallistumaan kisaan. Haku on kaikille tieteenaloille avoin, ja rahaa tavoitellaan ympäri Eurooppaa.
Samu Niskanen sai hakemuksen työstämiseen apua yliopiston tutkimusrahoitusasiantuntijoilta ja tutkijakollegoilta. Heistä oli ratkaisevan suurta hyötyä projektin aikatauluttamisessa, budjetoinnissa ja haastatteluun valmistautumisessa. Myös Niskasen aiempi kokemus kansainvälisistä hauista oli huomattava etu.
Nyt rahoitus on selvä ja odotetaan enää organisaation rattaiden pyörähdystä eteenpäin.
– Kunhan projekti käynnistyy, mukaan tulee pari post doc -tutkijaa ja väitöskirjantekijä. Aion myös laajentaa tutkimushanketta digitaalisen humanismin teemojen suuntaan ja hakea sitä varten rahoitusta kotimaasta, Niskanen kaavailee.
Arkkipiispan selustatuki
– On tyypillistä nähdä tutkimuskirjallisuudessa lausuntoja, joiden mukaan julkaisutoiminnasta ei voida puhua ennen painotaitoa. Se on virheellistä, Samu Niskanen toteaa.
– Julkaisustrategioita on ollut olemassa niin kauan kuin kirjoittajat ovat pyrkineet löytämään teoksilleen yleisön.
Matka, jonka teksti kulkee löytääkseen lukijan, on Niskasen tutkimuskohde. Alkava projekti on nimeltään Medieval publishing from c. 1000 to 1500. Läpi tuon aikakauden kirjoja tuotettiin käsin kopioimalla ja 1400-luvun puolivälistä lähtien myös painamalla. Julkaisutoimintaa on siis ollut olemassa jo ennen painetun kirjan kautta.
Julkaisustrategioita on ollut olemassa niin kauan kuin kirjoittajat ovat pyrkineet löytämään teoksilleen yleisön.
Esimerkiksi Anselm Canterburylainen, 1000-luvulla elänyt filosofi, teologi ja arkkipiispa, todistettavasti ajatteli yleisöään ja teoksensa vastaanottoa. Hän käsitteli kirjoituksissaan pyhiä doktriineja rationaalisin metodein, mutta oli nähnyt läheltä, että tällainen lähestymistapa saattoi tuhota uran. Kristikunnan korkeimmalta auktoriteetilta paavilta saatu komissio, toimeksianto teoksen kirjoittamiseksi, oli aikanaan painava suositus teokselle sen matkalla kohti lukijaa. Niinpä Anselm päätyi hieman suurentelemaan paavillisen komission osuutta ensimmäisen filosofisen teoksensa synnyssä.
– Tämä voidaan päätellä monesta eri todistusaineistosta: teoksen dedikaatiokirjeestä ja varhaisista kopioista, Anselmin kirjeenvaihdosta sekä erään toisen teoksen prologista, Samu Niskanen selittää.
Kuka omistaa, kenelle omistetaan
Dedikaatio, omistuskirjoitus, liittyy olennaisesti keskiajan kirjallisuuden jakelujärjestelmään. Oikein suunnattu omistus saattoi komission tavoin taata suotuisan alun tekstin matkalle kohti yleisöä ja myös kilven mahdollista kritiikkiä vastaan.
Anselm Canterburylainen aloitti kirjallisen uransa munkkina. Kirjojen jakelu ja kirjallinen kulttuuri olikin Niskasen mukaan 1000-luvun alussa voimakkaasti luostareiden hallussa. Vähitellen julkaisutoimintaan liittyi kouluja, yliopistoja, seurakuntapappeja ja lopulta myös maallikoita. Julkaisukulttuurin maallistuminen heijastaa osaltaan eurooppalaisen yhteiskunnan muutoksia 1000–1500-luvuilla. Kirjalliset dedikaatiot avaavat näkökulman esimerkiksi naisen rooliin.
Kirjalliset dedikaatiot avaavat näkökulman esimerkiksi naisen rooliin.
– Näppituntumani on, että naisten osuus dedikaatioissa ja komissioissa kasvaa tutkimani ajanjakson aikana. On kiinnostavaa selvittää, ketkä omistavat teoksiaan naisille: missä määrin nämä kirjoittajat olivat vaikkapa munkkeja tai seurakuntapappeja? Millainen oli kyseisten naisten sosiaalinen status? Ja millaista sosiaalista variaatiota omistuksissa naisille esiintyy eri aikakausina ja eri maantieteellisissä konteksteissa?
Kirjapainotaidon myötä julkaisemisen kenttään ilmaantui uusi dominantti toimija: painotalon omistaja, liikeyrittäjä. Hän päätti, mikä painokoneen käynnistää. Toisin kuin keskiaikaisilla kopisteilla, kirjanpainajilla oli huomattavaa valtaa päättää mitä julkaistaan. Tästä kielivät heille osoitetut omistuskirjoitukset.
Suuntaviivoja marginaalissa
Alkuperäisten keskiaikaisten käsikirjoitusten näkeminen ja tutkiminen vaatii matkustamaan niiden perässä ympäri Eurooppaa. Keskiajan bibliografian huippuosaamisen tärkeimpiä keskuksia on Oxford. Samu Niskanen toimii yhä tutkijana Oxfordin Jesus Collegessa, ja siten yhteistyökuviot ovat jo olemassa.
– Mikrofilmiltä ei yleensä pysty määrittämään kirjan rakennetta. Teoksen kokoonpanoa on voitu muuttaa, osia on erotettu ja ommeltu jälleen osaksi toista kokonaisuutta, Niskanen valottaa.
Pergamenttiset alkuperäiskäsikirjoitukset ovat yllättävän hyväkuntoisia. Niissä näyttäytyy kirjojen historia ja käyttötarkoitus teoksena ja fyysisenä esineenä. On kirjailijan autografeja eli omakätisiä käsikirjoituksia. Niiden marginaaleissa on korjauksia tai lisäyksiä, jotka osaltaan auttavat ymmärtämään julkaisuprosessia. On juhlavia lahjoituskirjoja, jotka on laadittu vastaamaan saajansa statusta. Erityisen tärkeä lähderyhmä ovat varhaiset kopiot, epäjuhlavat käyttökirjat. Ne ovat fyysisiä todisteita tekstin onnistuneesta matkasta lukijoiden luo.
Digitaalinen aarrearkku
– Keskiajan ja antiikin historian suurin ongelma on statististen aineistojen puute. Aikakausien ilmiöistä voidaan puhua pääosin yksittäistapausten pohjalta. Laaja-alaisesti päteviä johtopäätöksiä on siksi vaikeaa tehdä, Samu Niskanen harmittelee.
Niskanen aikoo koota työryhmän luomaan digitaalisen tietopankin kirjailijoiden verkostoista. Apuna käytetään Helsingin yliopiston digiosaamista, ja aineisto jaetaan kaikkien tutkijoiden vapaaseen käyttöön.
– Luomme tietopankin dedikaatioista ja komissioista. Tietopankin avulla voidaan kartoittaa kirjailijoiden verkostojen rakennetta eri sosiaalisissa, maantieteellisissä ja institutionaalisissa ympäristöissä, eri aikakausina ja eri kirjallisuudenlajeissa.
Tuloksena on tilastollinen todistusaineisto, jonka avulla voidaan tutkia tehokkaasti monenlaisia kysymyksiä. Digitaalisen aarrearkun avaamalla näkee uudella tavalla kauas historiaan.
– Kaikkia kysymyksiä ei ole vielä edes osattu kysyä, Niskanen muistuttaa.