Koulu lienee tutuin, hyvämaineisin ja vapain suomalaisista laitoksista.
Armeijan suorittaa 75 prosenttia suomalaisista miehistä.
Vankila tai psykiatrinen sairaala voi olla vieraampi, mutta vanhainkodissa enimmät ovat vierailleet ja sinne iso osa meistä päätyy asumaan, kun elo omassa kodissa käy mahdottomaksi.
Miten laitoksista saisi mahdollisimman ihmismäisiä, ettei ihminen laitostuisi?
ARMEIJASSA
Kenttätyö ja kasarmi
”Armeija on pienimmän riesan tie.”
”Voisin muuten mennä sivariin, mutta se kestää niin kauan.”
”Haluan erikoisjoukkoihin.”
Lukioikäisten nuorukaisten kommentit kertovat, että armeijaan on kanta jo ennen kutsuntakirjettä. Asepalveluksen suorittaa noin 75 prosenttia suomalaisista miehistä.
Sosiologi Anni Ojajärvi osallistui kolmen kuukauden ajan varusmiespalvelukseen Parolan panssariprikaatissa. Hän keräsi kenttäaineistoa Tommi Hoikkalan ja Mikko Salasuon kanssa Tunnetut sotilaat -tutkimukseen. Ojajärvi jatkoi aihepiirin parissa viime vuonna valmistuneessa väitöstutkimuksessaan Terve sotilas!
— Monelle 2000-luvun nuorelle miehelle totaalinen laitos on shokki, Ojajärvi toteaa.
— Nuorelle armeijan hierarkkisuus voi olla äärimmäisen vierasta. Siitä suoriutuu parhaiten, jos on lavea sosiaalinen ja kulttuurinen pääoma ja osaa sopeuttaa omaa käytöstään eri tilanteissa. Isät ja isoisät neuvovatkin, ettei kannata olla missään ensimmäinen eikä viimeinen.
Armeijakeskusteluun liittyy vahvoja näkemyksiä kärsimyksestä, joka pitää kestää, koska "meilläkin oli siellä kovaa". Armeija on miehisyysriitti, josta ”laistaneita” saatetaan vieroksua.
— Niin kauan kun asevelvollisuus koskee vain miehiä, lähtökohta on epätasa-arvoinen. Enemmistö on siellä pakotettuna, pieni vähemmistö omasta valinnastaan.
Siviilipalveluksen valitsee noin seitsemän prosenttia nuorukaisista. Lykkäystä saaneiden tai vapautettujen osuus on joka vuosi yli 15 prosenttia ikäluokasta.
— Ero nykynuoren maailmaan on niin suuri, ettei moni kestä sitä. Armeijassa vapautuksen syyksi kirjataan usein ”sopeutumishäiriö”, mikä ei ole kovinkaan tarkka diagnoosi.
Puolustusvoimien, kuntien ja työ- ja elinkeinoministeriön Aikalisä-projekti pyrkii nyt tavoittamaan ne miehet, jotka jättävät armeijan kesken eivätkä siirry siviilipalvelukseen.
— Kukaan ei keskeytä armeijaa hymyssä suin. Se voi tuntua yhdeltä epäonnistumiselta muiden joukossa. Näistä pojista on hyvä pitää huolta.
Ojajärvi korostaa armeijan tekevän hyvää muutostyötä ja olevan kiinni ajassa strategioiden ja tavoitteiden tasolla.
— Muutos ei vain siirry kovin nopeasti ruohonjuuritasolle. Hierarkkisissa laitoksissa on melko helppoa väittää kaiken sujuvan hyvin, koska alisteisessa asemassa olevat eivät väitä vastaan.
Vahva toverihenki voi kuitenkin kantaa raskaiden aikojen yli. Miehet tsemppaavat toisiaan ja keskustelevat paljon.
— Olin iloisesti yllättynyt parikymppisten miesten valmiudesta puhua keskenään. Yhteisöllisyys antaa voimia.
Armeija on osa suomalaisten miesten kollektiivista tarinaa.
— Yhdessä suoriutumisen ja pärjäämisen kokemus on palkkio, jonka siitä saa.
ARJA TUUSVUORI
PSYKIATRISESSA SAIRAALASSA
Ei pelkkä hoidon kohde
Psykiatrisessa hoidossa puhutaan usein arjen rakenteista. Päivään tarvitaan rutiinit. Toisaalta päivä saattaa myös pyöriä sellaisten rutiinien ympärillä, jotka eivät edistä potilaan toimintakykyä.
— Pahimmassa tapauksessa hoitoprosessit ja diagnoosit voivat muodostua osaksi identiteettiä, eikä henkilö näe enää itselleen mahdollisuuksia laitoksen ulkopuolella, pohtii tutkija Sanna Tirkkonen.
Laitostuminen on paitsi potilaiden passivoitumista myös rakenteita, jotka palvelevat itseään, eivätkä hoidon päämäärää. Käytäntöjä sanelevat usein työvuorolistat ja henkilökunnan työn helpottaminen.
Tirkkonen työskenteli kymmenen vuotta yksityisessä lastensuojeluyksikössä, jonka asukkaat tulivat psykiatrisista sairaaloista. Nyt hän tekee käytännöllisen filosofian väitöskirjaa, joka käsittelee muun muassa hulluuden kokemusta ja sitä käsittelevää tietoa Michel Foucault'n filosofiassa.
Laitostumisen ehkäiseminen on ollut tärkeä argumentti mielisairaaloiden alasajolle. Silti mielisairaalat ovat tärkeitä monille potilaille, painottaa Tirkkonen. Kaikki eivät selviä avohoidossa. Jos esimerkiksi itsemurhariski on korkea, laitoshoito on välttämätöntä.
Vuonna 1841 valmistunut Lapinlahti oli Suomen ensimmäinen mielisairaalaksi rakennettu laitos. Kauniin ympäristön ajateltiin eheyttävän sairastunutta mieltä. Laitoshoidon määrä oli huipussaan 1970-luvulla. Vuonna 1991 voimaan tuli laki, jonka mukaan mielisairaanhoito perustuu ensisijaisesti avohoitoon. Suunniteltiin avohoidon palveluja, jotka eivät koskaan toteutuneet.
— Sitä on selitetty 1990-luvun lamalla. Edelleenkin avohoito on paljolti järjestöjen ja hyväntekeväisyyden vastuulla. On ideologinen ratkaisu, halutaanko, että näin on.
Kun Tirkkonen työskenteli psykiatrisesta hoidosta tulevien lasten ja nuorten ohjaajana ja erityisopettajana, hän ei ensimmäiseksi lukenut näiden diagnooseja.
— Ihmiset alkavat niin herkästi toteuttaa odotuksia. Halusin ottaa heidät yksilöinä ja löytää kullekin oman tavan palata arkeen ja kouluun. Sekin laitostaa, jos ihminen nähdään vain hoidon kohteena.
REETTA VAIRIMAA
VANKILASSA
Laitoksesta linnaan?
Ensin otetaan kuva. Sitten saa työvaatteet ja sellin. Mukaan ei saa ottaa käteistä eikä puhelinta. Vartijat avaavat ovet, ruokailu ja ulkoilu hoituvat päiväjärjestyksen mukaan. Puhelinaika on rajattu, ja siitä pitää neuvotella toisten vankien kanssa.
Vankila merkitsee sääntöjä ja rutiineja.
— Se, mistä maailmasta vankilaan joudutaan, vaikuttaa siihen, miten se koetaan. Jos on elänyt perhe-elämää ja käynyt töissä, vankila voi olla aikamoinen shokki, kertoo etnografista vankilatutkimusta tekevä Helena Huhta.
Toisaalta monilla vangeilla on pitkä laitostausta koulukodeista lähtien. Laitoksissa eläminen on osa elämää.
— Erityisesti ne, jotka ovat eläneet sekä laitoksissa että rikolliskulttuurissa, pärjäävät usein hyvin. He ovat taitavia lukemaan sosiaalisia tilanteita. Monet yhteiskunnassa paheksutut ominaisuudet ja taidot ovatkin vankilassa arvostettuja.
Rutiinit tuovat arkeen rakennetta. Samalla ne ovat yhdenmukaistavia ja passivoivia. Vankilassa laitostutaan myös toisella tapaa. Tutkijat puhuvat prisonifikaatiosta.
— Prisonifikaatio on sosiaalistumista uuteen tilanteeseen. Omaksutaan vankilayhteisön säännöt ja puhetavat. Siellä opitaan, mitkä asiat ja teot ovat arvostettuja, Huhta luettelee.
Tietty ulkopuolisuus ja epämukavuus vankilassa on hyödyksi vapauteen paluun kannalta, tutkija arvioi. Sekä rutiineihin tottumisessa että vankilakulttuurissa pärjäämisessä on haittansa.
— Vankilaan laitostuminen ei ole osoitus yksilön heikkoudesta vaan inhimillisestä mukautumisesta olosuhteisiin. Meille vain käy niin, Huhta toteaa.
— Huomasin itsekin laitostuvani. Aloin tottua ympäristöön ja tavallaan nauttia hyväksynnästä. Kenttätyöjakson jälkeen tajusin omaksuneeni itsekin käsityksiä siitä, mitkä rikokset nostavat vangin arvostusta yhteisössä.
MIKKO PELTTARI
SÄILÖÖNOTTOKESKUKSESSA
Odotustilassa
”En minä ole ollut Euroopassa”, sanoo kahdeksan vuotta Euroopassa ollut pohjoisafrikkalainen mies Metsälän säilöönottokeskuksessa. Palautus Välimeren eteläpuolelle odottaa.
— Siirtolaisuuden jokapäiväinen epävarmuus tulevaisuudesta tulee säilöönottokeskuksessa todelliseksi paikaksi, sanoo sosiologi Jukka Könönen.
Säilö ei ole vankila. Tosin eroa on välillä vaikea hahmottaa.
— Säilöönotetuilla on puhelimet, toisin kuin vangeilla. Suurin ero on epätietoisuus omasta tilanteesta.
Noin tuhat ulkomaalaista otetaan vuosittain säilöön Helsingin Metsälään ja Joutsenon Konnunsuolle. Heidät on lukittu keskukseen turvaamistoimena, koska heidän epäillään hankaloittavan viranomaisten työtä vaikkapa pakenemalla. Säilöönotto on yleensä poliisin päätöksellä tehtävä hallinnollinen vapaudenriisto. Se ei perustu rikoslakiin vaan ulkomaalaislakiin.
Eniten säilöön otetaan virolaisia, joista monilla on maahantulokielto. Heidät lähetetään lahden tuolle puolen.
— Moni sanoo tulevansa samalla laivalla takaisin, koska heillä on seuraavana päivänä töitä Suomessa.
Säilöönotto on maahantulon hallinnan logistiikkakeskus.
— Kokemus säilöstä riippuu omasta historiasta ja tulevaisuuden näkymistä. Jos pelkäät karkotusta vainojen keskelle tai olet rakentanut elämääsi Suomessa, tilanne on vakava. Missä on ”kotimaa”, jos puoliso, lapsi tai työ on Suomessa?
Osa säilöönotetuista on syyllistynyt rikoksiin Suomessa. Säilöönotosta ja käännyttämisestä tulee kuitenkin herkästi lisärangaistus. Erityisen ongelmallinen ryhmä ovat ne turvapaikanhakijat, joilla ei ole lainvoimaista karkotuspäätöstä.
— Monien käännytettävien seuraava asunto saattaa olla rautatieasema Etelä-Euroopassa. He lähtevät uudestaan etsimään parempaa elämää. Moni ihmettelee, miksi Euroopasta käännytetään pakolaisia vaarallisiin oloihin.
Ennen kaikkea laitos on odotustila. Palauttaminen on hankalaa, jos kohdemaa ei tee yhteistyötä, passi puuttuu ja ei haluta lähteä. Könösen haastateltavat sanovat alinomaa, että odottaminen tekee ihmisen hulluksi.
— Kaksi miestä pelasi joka päivä pelikonsolilla jalkapalloa, aina Argentiina vastaan Portugali. Kysyin, miksi he eivät vaihda joukkueita. He vastasivat, ettei siinä ole järkeä: ”Ei mikään täällä kuitenkaan muutu.”
MIKKO PELTTARI
HOIVAKODISSA TAI KOTIHOIDOSSA
Viimeinen osoite
Kun vanhus muuttaa laitokseen, kyse on usein loppuelämästä.
Kuusi kymmenestä yli 65-vuotiaasta naisesta päätyy pitkäaikaiseen laitoshoitoon, miehistä noin kolme kymmenestä. Naiset hoitavat ikääntyvät puolisonsa kotona ja päätyvät tämän kuoltua itse laitokseen.
— Erityisen suuri laitokseen päätymisen riski on heti puolison kuoleman jälkeen. Silloin pitäisi välittömästi antaa kunnallista kotiapua, sanoo väestötieteen professori Pekka Martikainen.
Laitoksen asukas on todennäköisimmin iäkäs, yksin asuva, nainen, vähän koulutettu ja pienituloinen. Häntä vaivaa dementia tai aivohalvaus.
Koti muistoineen on tärkeä paikka, mutta toimintakyvyn heiketessä se voi muuttua vankilaksi.
— Ympärivuorokautiseen hoitoon ei pääse, ellei ole todella huonossa kunnossa. Yleensä laitosasukkaalla on vaikea tai keskivaikea dementia. Jopa 85 prosenttia hoivakotien asukkaista on muistisairaita, kertoo yleislääketieteen professori Kaisu Pitkälä.
Vanhuksille on tarjolla kolmenlaista laitosasumista: palvelutalo, jossa voi ostaa palveluita tarpeen mukaan, tehostettua palveluasumista, jossa on ympärivuorokautinen valvonta, sekä hoivakoteja. Laitoshoitopäätöksen saavat vain erittäin huonokuntoiset.
— 70 prosenttia hoivakotiasukkaista ei liiku itsenäisesti, Pitkälä kertoo.
Vanhustenhoitoa opiskeleville puhutaan nyt asiakaslähtöisyydestä, kuntouttavasta työotteesta ja kodinomaisuudesta. Laitoksilla on silti melko kalsea maine.
— Kysymys on siitä, kuinka parhaat hoitokäytännöt saataisiin vietyä kaikkialle.
Hoitajien ammattirooliin liittyy auttamisen ja ripeyden ihanne. Säästöt lisäävät kiirettä, ja työ etenee nopeammin, jos tekee asioita vanhuksen puolesta.
Vanhusta ei kuitenkaan pitäisi jättää sänkyyn pötköttämään: maatessa lihasvoimasta katoaa joka päivä pari prosenttia.
— Sairaalaan joutuminen on valtava toimintakykyriski iäkkäälle, se jopa 60-kertaistaa erilaisten toimintarajoitteiden uhan.
Suuret ikäluokat tulevat muistisairausikään 10–15 vuoden kuluessa, ja laitospaikkojen tarve vain kasvaa. Tähän ei ole varauduttu, molemmat tutkijat huomauttavat.
Muukin on muuttunut:
— Puoliso ei enää aina halua hoitaa muistisairasta kumppaniaan, Pitkälä toteaa.
MARJA PEMBERTON
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/10/16.
Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa ja rakastu tieteeseen.