Olisiko peruuttaminen takaisin perusasioihin oikea tie edistää Euroopan syvenevää integraatiota? Siis karsia retorisia rönsyjä ja keskittyä pitkittä puheitta yhteismarkkinoiden kehittämiseen ja opiskelevan nuorison kaikkinaisen kanssakäymisen edistämiseen?
EU:sta on rakenneltu kunnianhimoisesti uutta maailmanvaltaa, mutta olisiko viisaampi palata pari askelta taaksepäin arkiseen yhteistyöhön? Uusi maailmanmahti, jos sellaista kaivataan, saattaa syntyä sillä tavoin tehokkaammin kuin monen rintaman rynnäköillä. Lyhyet askeleet oikeaan suuntaan vievät useimmiten pitemmälle kuin komeat loikat, joilta palataan hajalle lyötyinä. Vallankumouksen välitön tulos on yleensä sekasorto.
Yhdentymisen aikajänne liikkuu vuosisadoissa. Vuosikymmenet kelpaavat lyhyen tähtäyksen tavoitteisiin.
On luonnollista, että juoksuhaudoissa ja pommisuojissa itänyt unioni on ottanut ohjelmaansa paljon hyvää ja kaunista. Sitä ei ole syytä pilkata. Sitä pitää arvioida.
Unionin ulkosuhteissa arvopolitiikka on ikävä kyllä liian usein osoittautunut sentimentaaliseksi sotkuksi, joka on palvellut vain käyttökelpoisena kivetyksenä tiellä helvettiin.
Esimerkkinä olkoon Libya, jonka tuhoamisesta keskiaikaiseen kaikkien sotaan kaikkia vastaan läntisen arvoyhteisön kellokkaat häpeilemättä ylpeilivät. Toiset samanhenkiset Helsingissä häpeilivät puolestaan suomalaishävittäjien poisjääntiä. Kovin paljon syvemmälle voimapolitiikan raakalaismaisessa ihannoinnissa on vaikea päästä.
Kelpo puolustus toki on, että helvetit on tähän asti kyetty yleensä ulkoistamaan EU:n ulkopuolelle. Oikeastaan vasta hallitsemattomat väestöliikkeet Lähi-idästä ja Afrikan kriisimaista ovat antaneet unionilaisten maistella sitä mitä eivät tienneet tilanneensa.
Kaikki on tietysti tehty hyvin aikein. Reaalimaailma ei kuitenkaan tahdo ottaa aikeita huomioon, kun tuloksena on verinen kaaos.
Vakavampi unionin arvojulistusten puolustus muistuttaa, että kyse ei todellakaan ole pelkästään tavanomaisesta pötypuheesta ja yleiseurooppalaista ylimielisyydestä, vaikka aivan liian paljon niistäkin.
YK:n ihmisoikeuksien julistuksella ja siitä johdettavilla arvoilla on aito, laaja ja voimakas kannatuspohja. Ihmisoikeudet ovat toteutuneet unionimaissa enemmän kuin kai missään muualla maailmassa, tosin enimmäkseen vuosisatojen ristiriitaisen kehityksen tuloksena ilman EU:n ansioita.
Unionikin on kiistatta tehnyt paljon ihmisoikeuksien edistämiseksi. Yhdentyminen ja yhdenmukaistaminen ovat olleet myönteisiä tekijöitä ja positiivisesti pakottavia voimia oikeusvaltion, sananvapauden, tasa-arvon ja vuosisataisessa perspektiivissä kenties jopa demokratian edistäjinä.
Hyvissä tavoitteissa ei ole vikaa. Unionia horjuttavat hajoamispaineet ovat syntyneet tavoiteltavien arvojen ja käytettyjen keinojen vaarallisesta ristiriidasta. Tuhoisimpana tämä on ilmennyt Lähi-idässä, jossa unionin sinänsä vaatimaton panos on ollut aivan liian paljon osa ongelmaa kuin ratkaisua.
Irak, arabikevät, Libya ja Syyria huutavat kovimmin rehellistä ja inhorealistista analyysiä siitä, miten hyviä asioita on tehokkaimmin edistettävissä. Varmaa on, että klaani- ja heimovetoisissa ja pahimmillaan vieläpä uskonnollisissa diktatuuri- ja klienttivaltioissa ei todellakaan luoda demokratiaa, rauhaa ja edistystä aseistamalla kapinallisia ja pommittamalla palasiksi edes jotenkuten toimivat valtiorakenteet. Siten synnytetään loputon klaanisotien kierre.
Pitkä katse eurooppalaisen valtionmuodostuksen viimeisimpään viiteensataan vuoteen tarjoaa riittävän ohjeistuksen tulevalle arvopolitiikalle. Se muistuttaa mahdollisuuksien rajoista ja etenkin siitä, että ensin tarvitaan vahva valtio, joka kukistaa mahtimiesten yksityisarmeijat. Vasta sitten on mahdollista matkaansaattaa muulle yhteiskunnalle tilivelvollinen valtiojohto, moderni byrokratia ja parhaassa tapauksessa tyrannien mielivaltaa suitsiva oikeusvaltio. Kun tästä päästään kohtuulliseen sananvapauteen ja rauhanomaisen opposition sallimiseen, aletaan olla pitkän tien alussa kohti demokratiaa.
Euroopassa tällä tiellä kuljettiin mutkien ja höyryävien ruumiskasojen kautta noin tuhat vuotta. Moniin verrokkeihinsa nähden pisimmälle ehtineet Syyria, Irak ja Libya ovat nyt samassa vaiheessa kuin me olimme Ruotsissa 1500-luvulla: Assad, Saddam ja Gaddafi ovat tehneet sitä mitä Kustaa Vaasa Ruotsissa uudenaikaista keskitettyä valtiota luodessaan.
Sivilisaatiohistorioitsija Francis Fukuyaman synteesi valtion ja poliittisen järjestyksen pitkistä kaarista inspiroi kammottavaan kysymykseen: sallimmeko Kustaa Vaasan nykyisille virkaveljille vastaavan mahdollisuuden modernin valtion synnytykseen ja yritämme auttaa tässä julmassa prosessissa kauheuksia minimoimalla? Vai hykertelemmekö demokraattisessa erinomaisuudessamme ja pommitusten lämmössä vapauttamalla ilmestyskirjan pedot diktaattoreista ”vapauttamiimme” maihin.
Kannattaa todellakin kriittisesti katsoa Irakiin, Syyriaan, Libyaan ja Afganistaniin ennen ja jälkeen ”läntisten arvojen” maihinnousua. Lainausmerkit eivät viittaa arvojen turhuuteen, vaan arvojen moraalittomaan väärinkäyttöön.
Tekopyhyys on vakava vitsaus, joka vaivaa vaarallisesti niin sanottua läntistä arvoyhteisöämme. Ei siksi, että arvot olisivat vääriä, vaan siksi, että diagnoosi tehokkaista tavoista edistää arvojamme on pinnallinen, epärealistinen — ja sentimentaalisen tekopyhä. Tässä meillä on runsaasti sellaista parantamisen varaa, mikä ei maksa mitään, mutta parantaa maailmaa ja vahvistaa Eurooppaa.
Liika kiire on toinen vaarallinen helmasynti, joka kostautuu kaikessa. Se kumpuaa samasta lähteestä kuin kyvyttömyys ymmärtää historiallisen kehityksen eriaikaisuutta, valtion ja demokratian suhdetta ja vieraita kulttuureita. Aikaa on ja sitä tulee koko ajan lisää. Jos haluamme ymmärtää, missä nyt mennään, meidän on terveellistä vilkaista mieluummin muutaman vuosituhannen kuin vain muutaman vuosikymmenen sivilisaatio- ja valtiohistoriaa.
Kiinassa, jossa luotiin ensimmäinen moderni valtiokoneisto pari vuosituhatta sitten, valtadynastiat vaihtuvat 200–300 vuoden sykleissä.
Mitä Eurooppa oli 200 vuotta sitten? Nykyisestä unionista ei ollut tietoakaan. Yhtenäistä suur-Eurooppaa tavoitelleen Napoleonin projekti oli juuri päättynyt mantereenlaajuiseen verikylpyyn — voittajina ja rauhan palauttajina Britannia ja Venäjä, jotka eivät Ranska-vetoiseen Euroopan unioniin alistuneet.
Tässä katsannossa EU:n hyvin lyhyttä polkua on tavallaan liian aikaista arvioida. Tarina voi päättyä pian — toivottavasti ei tavanomaisen verisesti — tai jatkua 2010-luvun kriiseistä säikähdyksellä ja kurssinkorjauksilla.
Tällekin harjoitukselle on annettava aikaa. Jos haluamme jatkaa, on jaksettava odottaa tuloksia ilman kärkästä tuomitsemista, mutta myös varottava liian pitkiä ja äkkinäisiä hyppyjä. Valikoiva ja harkittu uudistuminen ja evoluutio ovat parempi vaihtoehto kuin radikaali revoluutio — josta Eurooppaa hajottavin esimerkki on maolaistyyppinen pitkä loikka yhteisvaluutan luomisessa.
Kiiruhtaminen on ymmärrettävää ja kuuluu yhteiseen kulttuuriperintöömme. Myrskyisät muutospaineet ovat lisäksi pakottaneet äkkiliikkeisin. Ja silti EU näyttäytyy useimmiten tuskaisen kankeana. Mutta sekin johtuu enimmäkseen liiasta kiireessä asioissa, joissa olisi tarpeen edetä rauhallisesti realiteetit tunnistaen.
Liian monta palloa yhtä aikaa ilmassa johtaa yleensä rytinään. Tätä todistamme nyt.
Esseen kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Helsingin yliopistossa.
Essee on julkaisu Yliopisto-lehden numerossa Y/07/16.
Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa ja rakastu tieteeseen.