Adolf Eichmann ei yllättynyt vuonna 1960, kun tiedustelupalvelu Mossad kaappasi hänet Argentiinassa ja salakuljetti Israeliin. Kaksi vuotta myöhemmin Eichmann hirtettiin Jerusalemissa. Sitä edeltänyttä oikeudenkäyntiä raportoi The New Yorker -lehdelle toimittajalauman lisäksi saksanjuutalainen politiikan teoreetikko Hannah Arendt. Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä -kirja ilmestyi 1963, ja keskustelu siitä jatkuu edelleen.
Moni ihmettelee miksi klassikkoteos suomennetaan vasta nyt. Kääntäjien mukaan yksi selitys piilee tekstin monisyisyydessä. Kirjassa sekoittuvat historia, poliittinen filosofia ja journalismi, vahvalla ironialla maustettuna. Oli miten oli, suomeksi saadaan viimeinkin suurenmoista holokaustianalyysiä, monipuolista oikeusfilosofista pohdiskelua ja kiehtovaa natsiauktoriteetin luonteen kuvausta. Ironian takia Eichmann Jerusalemissa on välillä myös hauskaa luettavaa, jos nyt niin saa holokaustikirjasta sanoa. Lisäksi sitä voi pitää jatkona vuonna 1951 ilmestyneelle Hannah Arendtin pääteokselle Totalitarismin synty (suomennettu 2013).
Eichmann oli antoisa natsipuolen todistaja. Samalla innolla, jolla Eichmann järjesteli leirikuljetuksia, hän tunnusti oikeudessa. Eichmann ei katunut tekojaan, katumus kun oli tarkoitettu lapsille, vaan tunsi päinvastoin ammattiylpeyttä. Vaativimmassa operaatiossaan koulussa heikosti pärjännyt mies kyyditsi yli 430 000 Unkarin juutalaista Auschwitzin kuolemantehtaaseen.
SS-everstiluutnantin menestyksen salaisuus perustui hänen organisointi- ja neuvottelukykyynsä. Toiset juutalaisasioiden tuntijat olivat Eichmannin mielestä vain toiminnan tiellä, mutta samalla tavalla ajattelivat kaikki muutkin. Holokausti pantiin toimeen rinnakkaisinstituutioiden labyrintissa ja eri tahot kilpailivat, kuka pystyy tappamaan juutalaisia eniten. Sodan jälkeisissä oikeudenkäynneissä vapautettiin omaa porukkaa yhtä määrätietoisesti vastuusta.
Arendtin raportissa esiteltiin ensi kertaa käsite pahuuden arkipäiväisyys tai banaali paha. Oikeussalissa ei istunutkaan karismaattinen pahuuden ruhtinas, vaan onttoa virastokieltä puhunut nuhjake. Kohtelias herra, ”ei huutajatyyppiä”. Entinen Valtakunnan pääturvallisuusviraston RSHA:n alajaoston, osasto IV B-4:n päällikkö, jolla oli valtaa. Kirjoituspöytämurhaaja, byrokraattinen surmaaja. Eichmann edusti uutta rikollistyyppiä, joka totteli rikollista lakia rikollisessa valtiossa.
Arendt ei väittänyt, että juutalaisten tappaminen on banaalia ja siksi merkityksetöntä, vaan että moderni joukkotuho on koneisto, jota sen toimeenpanijan ei tarvitse nähdä itse teossa, kirjoittaa teoksen esipuheessa Tuija Parvikko. Arendt avasi tuhokoneistoon uudenlaisen tulkintahorisontin, jonka mukaan ”normaaleista” ihmisistä saattoi tulla poikkeusoloissa tappajia.
Adolf Eichmannin puolustus vetosi muun muassa kuluneeseen ”tottelin vain käskyjä” -perusteluun. Se ei kuitenkaan kuulostanut uskottavalta, sillä Eichmann vastusti esimerkiksi sodan lopussa Heinrich Himmlerin vaatimusta kohdella juutalaisia hyvin. Puolustus esitti miehen pieneksi hammasrattaaksi suuressa koneistossa, mutta Arendtiin sekään selitys ei uponnut. Eichmann ei ollut holokaustin pääsuunnittelijoita, mutta silti merkittävä osavastuullinen. Hän tuki aktiivisesti joukkomurhaamisen politiikkaa.
Arendtin mielestä Eichmann ei ajatellut, mikä ei tarkoita tyhmyyttä. Eichmann ei nimittäin ajatellut tekevänsä mitään väärää, vaikka tiesikin lähettäneensä ihmisiä kuolemaan. Se oli hänestä traagista, mutta välttämätöntä lopullisen tavoitteen takia. Ajattelu, hetkellinen vetäytyminen toiminnasta, onkin se, mitä Hannah Arendt viime kädessä puolustaa. Eikä ajattelun ajatus ole vanhentunut.
Esseen kirjoittaja on filosofian maisteri ja kirjallisuuskriitikko.
Essee on ilmestynyt Kirjat-palstalla Yliopisto-lehden numerossa Y/02/17.
Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa ja rakastu tieteeseen.