Kirjaessee on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/03/16.
Lupaavat, jo kyntensä näyttäneet historiantutkijat, tohtorit Marko Tikka, Oula Silvennoinen ja Aapo Roselius, ovat kirjoittaneet kirjan suomalaisesta fasismista. Opuksen tiimoilta on käyty keskustelua iltapäivälehtiä ja maan ulkoministeriä myöten, ja poliittisen historian professori Kimmo Rentola arvioi kirjan jo tuoreeltaan Helsingin Sanomissa.
Jokainen keskustelija vaikuttaa olevan samaan aikaan vähän oikeassa ja vähän väärässä. Tutkijatrio on mielestäni siinä väärässä, että fasismi olisi historiantutkimuksessa jonkinlainen tabu: päinvastoin se on eräs alan tutkituimmista aiheista. Tutkijatrio on mielestäni siinä oikeassa, että osalla historiantutkijoista on fasismiin myötämielinen asenne.
Trion kritisoima dosentti Jussi Niinistö on siinä oikeassa, että suurin osa hänen kirjoistaan on tietokirjoja, eivätkä tietokirjallisuutta sido samat säännöt kuin tieteellisiä kirjoja. Mielestäni trio on kuitenkin Niinistö-kritiikissään pääosin oikeassa.
On ilmiselvää, että Niinistön kirjoissa on tietty tendenssi. Tämä näkyy esimerkiksi Jussi Niinistön kirjojen sananvalinoissa: väkivaltaiset kyyditykset ovat Niinistöstä ”hevosenleikkiä”, Vihtori Kosola, Lapuan liikkeen väkivaltainen, alkoholisoitunut johtaja, on välillä ”suuri pohjalainen talonpoikaispäällikkö”.
Dosentti Niinistö kirjoittaa kirjansa Isontalon Antti. Eteläpohjalainen jääkäri, värväri ja seitsemän sodan veteraani (SKS, 2008) esipuheessa pyrkivänsä poliittisen korrektiuden välttämiseen. Tässä hän on erittäin hyvin onnistunut. Tendenssi on erilainen, jos sitä vertaa suureen osaan muuta tutkimus- ja tietokirjallisuutta, esimerkiksi tutkijatrion — vai pitäisikö sanoa tutkijatroikan — kirjaan.
Keskusteluun on osallistunut myös Iltalehden Jyrki Vesikansa. Vesikansan asia-argumentteihin on osittain helppo yhtyä. Olen samaa mieltä siitä, että tutkijatrion kirjassa on melko vähän arkistolähteitä. On niin ikään haitaksi, että Lapuan liikkeen kyydityksistä väitöskirjan tehneeseen, nykyiseen Suomen historian professoriin Juha Siltalaan viitataan vain kerran.
Hiukkasen outo on kuitenkin Vesikansan sivallus vuonna 1985 väitelleen Siltalan väitöskirjan yhteydessä: ”Väitöskirjan ilmestyessä kolmikko oli tosin vasta peruskoulussa.” Mielestäni on aivan sama, minkä ikäisiä tutkimuksen hyödyntäjät ovat tutkimuksen ilmestymisajankohtana, mikäli tutkimuksen sisältö on ymmärretty.
Ikä ei ole mikään argumentti. Albert Uderzon ja René Goscinnyn mainion gallialaiskylän vanhimman asukkaan asenteet tulivat pyytämättä mieleen Vesikansan argumentaatiosta.
Mutta puhukaamme kirjasta, eikä kirjan kritiikistä. Teos nostaa esiin tapauksia, joita harvoin halutaan muistaa. Esimerkiksi kaksi Lapualla arvottua nuorta miestä lähetettiin vuonna 1930 ampumaan maalaisliittolainen pääministeri Kyösti Kallio. Miehet keskustelivat hetken sympaattisen pääministerin kanssa ja totesivat, etteivät pysty ampumaan häntä. 22-vuotias Yrjö Hissa ja 27-vuotias Juho Perämäki ampuivat Kallion sijaan itsensä halkopinojen takana.
Kiinnostava on myös äärioikeistolaisten aristokraattisten suomenruotsalaisten kirjailijoiden Bertel Gripenbergin ja Örnulf Tigerstedtin kirjeenvaihto. Gripenberg suunnitteli päivittäin tappolistaa, jossa oikeistokaappauksen sattuessa kuolemantuomion olisivat saaneet heitä vastustanut poliittinen eliitti sekä sadat toimittajat ja kulttuurihenkilöt. Tigerstedtin lievemmässä versiossa monet heistä olisivat viettäneet loppuaikansa Konevitsaan perustetulla keskitysleirillä.
Samanlaisia fantasioita oli muun muassa Elias Simojoella, joka tunnetussa kirjeessään vuonna 1935 kaavaili Petsamon Heinäsaarille keskitysleiriä, jossa eräät vastustajat viettäisivät aikaa ”linnunsontaa keräten ja vapisten kuunnellen Sinimustien tahdikkaita askelia vartiotulien ääreltä.”
Mitään edes kokonaiskuvaa muistuttavaa tutkijatrio ei piirrä suomalaisesta fasismista, mutta kirjassa esitetään paljon kiinnostavaa tietoa. Jokaisella länsimaisella ihmisellä täytyy olla fasismista ainakin jonkinlainen mielipide tai käsitys.
Fasismi on tärkeä eurooppalainen aate — ja valitettavasti myös erittäin ajankohtainen.
Tutkijatrion kirja on arvokas, sillä fasistit epäilemättä toivoisivat, että fasismin arviointi, analyysi ja tutkimus jätettäisiin heille.
Kirjaesseen kirjoittaja valmistelee 1920–30-luvun historiaan liittyvää väitöskirjaa Helsingin yliopistossa.