Kiinasta ei juuri puhuta ihmisoikeuksien mallimaana, mutta Kiinan merkityksen kasvu voi parhaimmillaan tuoda maailmaan lisää rauhantekijöitä. Näin ajattelee yliopistonlehtori Timo Kivimäki.
– Kiinalla on isoja rauhanpyrkimyksiä esimerkiksi Burmassa ja Syyriassa, mutta niistä ei juurikaan tiedetä Kiinan ulkopuolella. Pyrkimykset kertovat vähintäänkin Kiinan halusta profiloitua rauhanvälittäjänä, mikä on merkittävää, Kivimäki sanoo.
Pelottaviakin skenaarioita on. Valta-asetelman murtumiseen liittyy maailmanhistoriassa usein kamppailu tai sota, ja esimerkiksi yhdysvaltalainen professori John Mearsheimer on pitänyt USA:n ja Kiinan sotaa väistämättömänä.
Yksilö voittaa valtiot
Kivimäen mukaan konfliktinratkaisu on nykyään usein demonstratiivista: kauhistellaan hirveyksiä ja koetaan, että jotain pitäisi tehdä. Siihen ajattelu kuitenkin pysähtyy. Tekemisen näyttäminen on tärkeämpää kuin ratkaisut, joissa uhreja säästyisi tai diktaattoreista päästäisiin eroon.
Erilaisten liittoumien aloittamat väkivaltaiset konfliktinratkaisuyritykset ovat aiheuttaneet jopa 70 prosenttia konflikteihin liittyvistä kuolemista maailmassa.
– Ilmiössä on jotain samaa kuin kolonialismissa aikoinaan. Länsimaat menivät kehitysmaihin kauniiden perusteluiden kanssa, mutta jossain vaiheessa omat intressit nousivat tärkeämmiksi, ja nyt siirtomaa-ajasta puhutaan yksiselitteisesti pahana.
Kivimäen mielestä rauhantoimintaa ei voi byrokratisoida. Parhaiten toimii malli, jossa yksittäiset toimijat pyrkivät solmimaan keskusteluyhteyksiä. Rauhanvälitysprosessi voi olla vaikka täysin kaoottinen, kunhan joku onnistuu luomaan oikeat yhteydet.
Pienenä ja ei-uhkaavana toimijana Suomi voi edelleen luovia tässä onnistuneesti, ja Kivimäen rauhanvälittäjäidoli on sama kuin monen muun: presidentti Martti Ahtisaari kansalaisjärjestöineen.
Torstaina 26.9. klo 10.30 samassa tilassa järjestetään