Essee on julkaistu Yliopisto-lehdessä 2/2023.
Inflaatiosta on pitkästä aikaa tullut talouspolitiikan keskeisin yksittäinen kysymys, kun energian niukentunut tarjonta ja muut syyt ovat tehneet lopun länsimaissa pitkään jatkuneesta matalan inflaation kaudesta.
Tämä vie ajatukset puolen vuosisadan taakse, jolloin edellisen kerran tapahtui samoin. 1970-luvun alussa purkautui toisen maailmansodan jälkeen vakiintunut kansainvälinen talousjärjestys.
Siirryttiin kiinteistä kelluviin valuuttakursseihin. Metallien, mineraalien, tekstiilien ja muiden raaka-aineiden hinnat lähtivät vuoden 1973 alussa rajuun nousuun ensi kertaa vuosikymmeniin.
Maataloudessa sattui samaan aikaan sään vuoksi kaksi huonon sadon vuotta, jotka johtivat viljeltävien kasvilajien muutoksiin: esimerkiksi puuvilla tai juutti korvautui viljalla, mikä pani molempien hinnat sekaisin.
Egyptin ja Syyrian hyökkäys Israeliin lokakuussa 1973, niin kutsuttu Jom Kippur -sota, johti tapahtumaketjuun, jossa raakaöljyn maailmanmarkkinahinta nousi arabimaiden toimien seurauksena nopeasti kaksinkertaiseksi ja ylikin. Sodanjälkeisen ”kapitalismin kultakauden” katsotaan länsimaissa yleisesti loppuneen tähän öljykriisiin.
Miten kansalaiset mielsivät inflaation?
Inflaation parhaista torjuntakeinoista käytiin toki silloinkin laajaa keskustelua. Unohtuneempaa on, että samalla tehtiin myös paljon yhteiskuntatieteellistä tutkimusta siitä, miten tavalliset kansalaiset mielsivät inflaation. Miten paha asia se heistä oli ja mitä sille pitäisi heidän mielestään tehdä?
Tutkimusta tehtiin paljon erityisesti Britanniassa. Siellä oli kyselytutkimuksissa jo pitkään tiedusteltu ihmisten kulloistakin tyytyväisyyttä omaan elintasoonsa sekä heidän tulevaisuutta koskevia odotuksiaan. Niinpä oli jo valmiina laaja aineisto, johon vertaamalla voitiin päätellä, miten inflaation nousu muutti asenteita.
Helmikuussa 1974 valtaan noussut työväenpuolueen hallitus perusti jopa erillisen ”inflaatiotietoisuusyksikön”, joka toimi vuosina 1975–76 noin vuoden verran. Se muun muassa valmisti inflaatiota selittävän esitteen, joka jaettiin joka kotitalouteen.
Tutkimustulokset, joiden perusteella näin päädyttiin tekemään, olivat osittain hyvin hämmentäviä. Niin paha ongelma kuin inflaatio olikin, sen nimittäin koettiin olevan vielä paljon pahempi. Kyselyvastaukset olivat niin yliampuvan pessimistisiä, että ne irtaantuivat täysin siitä, mitä kylmät taloustilastot kertoivat.
Tyyni mieli
Vuoden 1974 alussa, kun media oli jonkin aikaa ollut yhtäkkiä täynnä puhetta inflaatiosta ja sen vaaroista, vain joka kahdeskymmenes britti odotti tulojensa nousevan alkavan vuoden aikana inflaatiota enemmän. Todellisuudessa ne nousivat keskimäärin yli kolme prosenttia — eli monilla tätäkin enemmän. Vuoden lopussa tästä huolimatta kuitenkin yhä vain joka kahdeskymmenes sanoi kysyttäessä omien tulojensa nousseen. 41 prosenttia vastaajista koki tulotasonsa pysyneen ennallaan ja 51 prosenttia laskeneen.
Vuoden 1974 alussa inflaation vuosivauhti oli Britanniassa noin 13 prosenttia. Vuoden loppua kohti se kiihtyi noin 17 prosenttiin. Puolet vastaajista kuitenkin arvioi sen olevan vähintään 50 prosenttia, ja noin yksi kuudesosa uskoi sen olevan 100 prosenttia.
Mutta mikä kiehtovinta, samat vastaajat suhtautuivat silti taloustilanteeseen lähes fatalistisen tyynesti. Laajoja yhteiskunnallisia levottomuuksia ei nähty, ja talouteen ja politiikkaan kohdistuvia odotuksia rukattiin alaspäin. Siinä missä vuonna 1970 selvästi yli puolet vastaajista oli uskonut, että ”valtiovalta voi tehdä paljon hillitäkseen hintojen nousua”, vuoden 1974 alussa samaa mieltä oli enää neljännes.
Summan eikä prosentin nousu
Yhdysvaltalainen valtio-opin tutkija James E. Alt, jonka teoksesta The Politics of Economic Decline (1979) yllä mainitut luvut ovat peräisin, arvioikin, että ”äänestäjät pystyvät suhtautumaan rauhallisesti lähes millaiseen talouskehitykseen tahansa”.
Alt kuitenkin esittää myös varteenotettavan tuntuisen teorian, jonka mukaan osa dramaattisista vastauksista ei ehkä aivan vastannut todellista mielikuvaa inflaatio-ongelman syvyydestä. Sitä mitannut kysymys esitettiin muodossa ”Paljonko tavarat tai palvelut, jotka vuosi sitten maksoivat keskimäärin yhden punnan, maksavat nyt?”
Alt kiinnittää huomionsa siihen, miten lähes kaikki vastaajat lisäsivät 1,00 punnan hintaan viidellä jaollisen luvun: vastauksia olivat siis 1,05 puntaa, 1,10 puntaa ja niin edelleen.
Tämä viittaa siihen, että ihmiset ehkä hahmottivat hintojen nousun mielessään niin, että hinta nousee tietyllä summalla, eikä niin, että se nousee niin ja niin monta prosenttia.
Oikean luokan arvio
Matemaattisesti saman voi ilmaista sanomalla, että kun ihmiset muotoilivat vastauksiaan, he käyttivät mielessään ikään kuin logaritmiasteikkoa eivätkä lineaarista asteikkoa. He ajattelivat viiden ja kymmenen kerrannaisina, mikä vastasi arjesta tuttuja 5 ja 10 pennyn kolikoita tai 5 ja 10 punnan seteleitä.
Tätä vahvistaa se, että kun Alt muunsi vastauksissa annetut arviot niiden 10-kantaisiksi logaritmeiksi, niiden keskiarvot vastasivat varsin hyvin taloustilastojen antamaa kuvaa kulloisestakin inflaatiovauhdista. Esimerkiksi alkuvuoden 1974 kyselyn yleisin yksittäinen vastaus, 1,50 puntaa, joka päältä katsoen tarkoitti arviota, että inflaatio on 50 prosenttia vuodessa, tarkoittikin nyt, että se on ”vain” noin 17,6 prosenttia vuodessa, eli samaa luokkaa kuin se oli oikeastikin.
Teoria on kiinnostava esimerkki siitä, miten tilastotietoja arvioitaessa voi joutua käyttämään psykologis-yhteiskunnallista mielikuvitusta. Miten hintamielikuviin on sittemmin vaikuttanut esimerkiksi käteisen käytön hiipuminen ja korttimaksamisen yleistyminen? Sitäkin olisi mahdollista tutkia, mutta tietääkseni kukaan ei toistaiseksi ole tutkinut.
Kirjoittaja on tietokirjailija ja teoreettisen filosofian väitöstutkija.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.