Suomi oli 1900-luvulla ankaran kriminaalipolitiikan maa. Vankilaan joutui herkemmin kuin läntisissä naapurimaissa.
– Suomessa oli selvästi enemmän vankeja kuin muissa Pohjoismaissa, historiallista kriminologiaa tutkiva Helsingin yliopiston tohtorikoulutettava Miikka Vuorela sanoo.
Syynä oli yhteiskunnallinen levottomuus ja sen suitsiminen. Vuoden 1905 vallankumous- ja suurlakkovuodesta käynnistyi Suomen poliittisten, sosiaalisten ja taloudellisten kriisien aika, joka jatkui toisen maailmansodan yli.
– Suomi kamppaili 40 vuotta kriisien kanssa. Ne koettelivat yhteiskuntaa, ja rikollisuus lisääntyi. Suomen ratkaisu oli ankaroittaa rangaistuksia, Vuorela sanoo.
Vasta vuonna 1990 Suomen vankiluku laski samalle tasolle muiden Pohjoismaiden kanssa.
”Ihmiset tekevät rikoksia edelleen paljolti samoista syistä kuin 1800-luvulla”
Millaisia rikokset ovat olleet, millaisia rangaistuksia niistä on annettu ja miten rangaistuksiin on yhteiskunnassa suhtauduttu?
Historiallinen kriminologia tutkii rikollisuuden ja rangaistusten historiaa. Tutkimuskohteet voivat ulottua Mesopotamian rangaistuskäytännöistä parin vuoden takaisen alkoholipolitiikan muutoksen vaikutusten analysointiin. Tai vaikka siihen, miten salavuoteus eli naimattomien ihmisten välinen seksi oli 1800-luvun Suomessa rikos, mutta nyt koko rikosta ei enää ole.
– Salavuoteus oli kolmanneksi yleisimmin tuomittu rikos 1840-luvun Suomessa, Vuorela sanoo.
Loppusuoralla olevan väitöskirjatyönsä aineistosta Vuorela on havainnut esimerkiksi sen, että rikollisuuden ja rangaistusten osalta samanlaiset ongelmat toistuvat läpi historian.
– Rikollisuuden syyt vaihtuvat hyvin hitaasti. Ihmiset tekevät rikoksia edelleen paljolti samoista syistä kuin 1800-luvulla.
Taustalla ovat Vuorelan mukaan muun muassa taloudelliset syyt ja kasvuympäristö, jotka altistavat rikollisuudelle.
– Esimerkiksi se, miten suhtaudumme taloudelliseen huono-osaisuuteen vaikuttaa siihen, miten paljon meillä on rikoksia.
Suhtautuminen näkyy siinä, että vaikka rikollisuuden taustasyyt eivät ole muuttuneet, ratkaisukeinot ovat.
1800-luvun Suomessa irtolaiset eli työtön ja maaton väestö pantiin vankilaan tai karkotettiin Siperiaan, jotta se ei ryhtyisi rikolliseksi, Vuorela sanoo.
– Nykyään meillä on edelleen tilanne, että sosioekonominen huono-osaisuus voi lisätä yksilön rikosalttiutta, mutta ratkaisu on, että yritämme ehkäistä rikollisuutta esimerkiksi tasaamalla tuloeroja ja hyvinvointia.
Kovat rangaistukset eivät historian valossa vähennä rikollisuutta
Rikollisuuden ja rangaistuksen historiaa tutkimalla voidaan saada tietoa siitä, millaisia vaikutuksia tehdyillä kriminaalipoliittisilla valinnoilla on ollut. Näin voimme ymmärtää, mikä lisää ja mikä vähentää rikollisuutta.
Vuorelan aineistosta on selvinnyt, että rikollisuus lisääntyy kriisiaikoina. Näin on Suomessa käynyt esimerkiksi sisällissodan ja toisen maailmansodan aikaan. Syitä ovat taloudellinen ahdinko, tulevaisuudennäkymien epävarmuus sekä sotien yhteydessä myös muuttunut suhde väkivaltaan.
Yhteiskunnallisiin kriiseihin ja niistä seuraaviin rikosaaltoihin on Suomessa tyypillisesti reagoitu koventamalla rangaistuksia. Tutkimuksen valossa keinolla ei kuitenkaan ole ollut toivottuja, rikollisuutta vähentäviä vaikutuksia.
Suomessa vankiluku oli melkein koko 1900-luvun Ruotsia korkeampi, mutta rikollisuuden määrä muuttui molemmissa maissa samalla tavalla. Sekä Suomessa että Ruotsissa tilastoitu rikollisuus lisääntyi voimakkaasti 1950-luvulta 1990-luvun alkuun.
– Kriminaalipolitikan ankaruus ja rikosten määrä eivät korreloi keskenään.
Kriisien aiheuttama rikollisuus vähenee, kun kriisiaikojen vaikutukset ihmisten elämään lakkaavat, Vuorela sanoo. Sellaiseen ei voi vaikuttaa kriminaalipolitiikalla.
– Jos ajatellaan esimerkiksi nälänhätää tai pandemiaa, niiden vaikutukset eivät lakkaa rangaistusten koventamisella. Siinä mielessä rangaistusten koventaminen on ollut hyödytöntä.
Historiaa tutkimalla voidaan tehdä parempaa kriminaalipolitiikkaa
Historiallisen kriminologian tutkimustuloksia hyödynnetään esimerkiksi erilaisissa asiantuntijakuulemisissa. Tutkijan rooli on sekä koota että analysoida aineistoja. Pelkistä historiallisista tilastoista ei voi vielä tehdä päätelmiä.
– Tarvitaan asiantuntijatulkkia välittämään keskeiset tutkimushavainnot ja niistä tehtävissä olevat johtopäätökset.
Tutkimuksen ansiota on usein myös se, että tilastoja on yleensäkin saatavilla. Vuorelan oman tutkimuksen alkupisteeksi valikoitui vuosi 1809 siksi, että varhaisempia oikeustilastoja ei ole. Oman tutkimuksensa tilastot hän on kerännyt erilaisista arkistolähteistä ja viranomaisaineistoista sekä esimerkiksi Kansallisarkiston vankiluetteloista.
– Näitä tietoja ei löydy Tilastokeskuksesta, Vuorela sanoo.
– Ylipäätään valtioiden tilastojen kerääminen alkoi 1800-luvin alkupuolella. Meillä on yksitäisiä tutkijoita, jotka on omalla työllään keränneet sitä varhaisempia, 1700-luvun puoliväliin ulottuvia tilastoja. Esimerkiksi se, että Suomen henkirikostilastot alkavat vuodesta 1754, on tutkimuksen ansiota.
Historiallisen kriminologian tutkimuksesta saatava hyöty ei jää vain historiankirjoihin, vaan se antaa pohjaa myös tulevan kriminaalipolitiikan suunnittelulle.
– Nykypäivän kriminaalipolitiikkaa voidaan historian opetusten avulla tehdä paremmin, Vuorela sanoo.
– Kriminaalipolitiikka on aina tasapainoilua ennaltaehkäisyn, tilannetorjunnan ja rankaisemisen välillä. Historiallisten kehitysten tunteminen on välttämätöntä, jotta uusia päätöksiä voidaan tehdä ja niiden seurauksia arvioida.