Tavarajuna jyskii raskaassa lastissa Kiuruveden aseman ohi kohti Sotkamoa. Talvivaaran kaivoksella tarvitaan kemikaaleja. Taiteilija, arkkitehti Arja Renell ikuisti vaunuletkan videoteokseensa heinäkuisena yönä vuonna 2017.
Talvivaaran malminkäsittelyä kutsutaan bioliuotukseksi, koska metallien erottamisessa käytetään apuna bakteereja. Erottamista vauhdittavaa rikkihappoakin kuitenkin kuluu. Videoteoksen taustatutkimusten aikaan menekki oli 200 junavaunullista viikossa, yli 800 000 kiloa päivässä.
— Kummallista kyllä, valtion omistuksessa yhtiö on vähemmän läpinäkyvä kuin Pekka Perän kaudella, joten tämänhetkisestä käyttömäärästä on vaikeampi löytää tietoa. Kaivoksen tuotanto on joka tapauksessa noista ajoista kasvanut, ympäristöaiheisiin taiteessaan erikoistunut Renell toteaa.
Rauhoittaisi ajatella, että kemikaalit ja vesi liikkuisivat kaivosalueella suljetussa kierrossa. Päästötön kaivos on kuitenkin kallis, joten Kainuun luonnon sietokykyä testataan monin tavoin, etenkin sulfaatilla, jota rikkihaposta syntyy.
Vesien mukana virtaa myös raskasmetalleja, ja murskeläjissä rapautuva mustaliuske on paha happamoittaja. Sen pitkäaikaiseen säilytykseen ei ole toimivaa suunnitelmaa.
Kauempaa viisas
Suomen sijainti mineraaleiltaan rikkaalla Fennoskandian kilvellä takaa geologiset luonnonvarat.
Kaivosalan vuonna 2017 tekemien arvioiden mukaan Suomi on maailman houkuttelevin investointimaa. Maineen takana on esimerkiksi toimiva infrastruktuuri sekä Geologian tutkimuskeskuksen tietoaineistot ja palvelut.
Kaivospolitiikassa voisi silti suosia pitkäjänteistä ajattelua.
— Miksi Suomen pitää myydä aarteensa nyt, kun mineraalien ja metallien hinnat ovat kovassa nousussa, kysyy europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen, entinen ympäristöministeri ja Euroopan parlamentin ympäristövaliokunnan jäsen.
— Ei kuulosta viisaimmalta markkina-ajattelulta. Jos odotettaisiin ja annettaisiin hintojen kymmenkertaistua, suljetun vedenkierron kaivos ei enää vaikuttaisikaan niin kalliilta.
Epävarmat korvaukset
Ympäristövahingot ja ympäristösääntelyn purkutalkoot huolestuttavat myös Helsingin yliopiston ympäristöoikeuden professori Kai Kokkoa.
Kaivostoimintaa ohjaavat monen tason normit: arviointi- ja lupakäytännöt, pohjaveden pilaamiskielto, toiminnanharjoittajan selvilläolemisvelvollisuus ja useat muut, perimmäisenä perustuslaki. Kokonaisuus vuotaa silti.
— Talvivaara on ollut happotesti ympäristövastuun sääntelylle ja osoittanut, ettei järjestelmä kaikilta osin toimi. Sääntelyn kokonaisvaltaisen kehittämisen lisäksi tarvittaisiin riittävät resurssit ympäristöhallintoon, Kokko tähdentää.
Ympäristövahingonkorvausten uhka ei riitä muuttamaan kaivoksia vastuullisemmiksi. Muun muassa Yhdysvalloissa hyvityksiin onkin liitetty rangaistuselementti.
Jopa oikeutetun korvauksen saaminen on nykyisellään epävarmaa.
— Ympäristökorvauksia konkurssipesästä hakevalla vahingonkärsijällä ei ole velkojana mitään erityisasemaa.
Vastuuttomuus palkitaan
Piittaamattoman yrityskulttuurin suojeleminen työpaikkojen nimissä koituu pitkällä aikavälillä tappioksi.
— Kun osa yrityksistä pääsee livahtamaan ympäristövastuusta, kaivosteollisuus menettää hyväksyttävyytensä paikallisyhteisöissä. Vastuuttomat yhtiöt saavat leväperäisyydestään kilpailuetua, Kokko kritisoi.
— Riskinotto näytti olevan Talvivaarassakin aivan tietoista. Kaivos oli pakkokeinojen kynnyksellä useita kertoja jo ennen vuoden 2012 vuoto-onnettomuutta.
Vaikka kaikki kaivokset eivät ole Talvivaaroja, sen antama opetus pitäisi ottaa vakavasti, Kokko kehottaa.
Pietikäinen ehdottaa ympäristöriskien varalle pakollisia vakuutuksia ja lisävalvontaa.
— Tarvitaan itsellistä valvontaa. Vastuu ei voi olla satunnaisella ELY-keskuksen työntekijällä, joka pelkää saavansa pomolta huudot. Ja jos mikään taho ei suostu myöntämään kaivosyhtiöille vakuutuksia, ehkä riskit ovat liian isot.
Pelkoa paratiisissa
Arja Renell järjesti Helsingin yliopiston biotieteiden opiskelijoille pääsyn Talvivaaran kaivospiirin maille kesällä 2016. Kenttäkurssilaiset kiertelivät yleisöltä suljetulla alueella dokumentoimassa olosuhteita.
— Liikuimme niin kaukana itse kaivoksesta, että luonto erämaajärvineen, kaloineen ja marjoineen oli päällisin puolin kuin paratiisi. Tunneristiriita oli vahva, Renell kertoo.
Kurssia ja kalanäytteiden tutkimusta ohjasi kalataloustieteen professori Hannu Lehtonen. Renell ja opiskelijat työstivät kalasta myös performanssin: Eviran syömäkelpoiseksi määrittelemästä lähijärven annista valmistettiin ceviche-tarjoilu.
— Taideyleisö sai miettiä, kuinka turvalliselta kuhalla herkutteleminen tuntui.
Kainuun kalastajien kokemus asiasta on karu. Tukkukauppiaat lakkasivat ostamasta Nuasjärvestä pyydettyä kalaa.
— Kalastaja, joka ilmoitti rehellisesti, mistä saalis oli peräisin, menetti elinkeinonsa, Renell selittää Viimeinen kalastus -teoksensa taustaa.
Purkuputki ja muita tarinoita Talvivaarasta taas kertoo miehestä, jonka metsä oli varoittamatta ja ilman lupaa kaadettu kaivoksen rakennustöiden tieltä.
Kenen etu?
Ympäristönormien sivuuttaminen alkoi Talvivaarassa jo ennen toiminnan käynnistymistä. Toimintalupaa varten tehdyssä ympäristövaikutusten arvioinnissa havaittiin selkeitä ongelmia, mutta viranomaiset eivät tarttuneet niihin eikä korjauksiin ryhdytty.
— Miksi näin saa toimia ja kenen etu se on? Olen työskennellyt aiheen parissa vuosia, mutta loogisia selityksiä ei löydy, Renell toteaa.
Työllisyysvaikutuksiin viitataan usein, mutta valtion kaivokseen käyttämillä lähes miljardilla eurolla olisi saanut luotua työpaikkoja myös monelle muulle alalle.
Kokonaiskuva kaivosalan ekologisista, taloudellisista, sosiaalisista ja oikeudellisista vaikutuksista puuttuu. Tiedeyhteisön aktivoituminen voisi parantaa tilannetta, mutta etenkin aloittelevat tutkijat saattavat pelätä, että poliitiinen aihe leimaa heidät tieteentekijöinä.
Myös keskustelun taso — tai olemattomuus — voi turhauttaa, Renell arvioi.
— Geologian tutkimuskeskuksen emeritusprofessori Matti Saarnisto puhui pitkään mustaliuskeen haitoista, mutta lakkasi lopulta, kun varoitukset eivät saaneet minkäänlaista vastakaikua.
Suojelu toisarvoista?
Talvivaaran vuonna 2015 haltuunsa ottanut valtionyhtiö Terrafame on ratkonut kaivoksen teknisiä vaikeuksia. Sotkamon ja lähialueiden ympäristöongelmat eivät silti ole loppuun käsiteltyjä: pilaantuneet järvet ja kivimurskeläjien vuoristo pysyvät sijoillaan.
Huolia pahentaa uudistushanke, jossa Valtion lupa- ja valvontavirastot, Luovat, ottaisivat hoitaakseen ELYjen eli Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusten työt.
Ympäristövalvonta heikkeni jo vuonna 2010, kun alueelliset ympäristökeskukset lakkautettiin ELYjen tieltä ja työllisyys nousi virastojen ykköskysymykseksi. Pelko on, että seuraava uudistus entisestään vaikeuttaisi luonnonsuojelua.
Oikeutta pilkan sijaan
Talvivaaraa on puitu tuomioistuimissa jo useaan otteeseen. Ympäristöjärjestöille ja kansalaisille riitelemisen tie on kuitenkin pitkä ja kallis.
— Jos korvauksen hakeminen onnistuu hallintoasiana viranomaisten kanssa, prosessin hinta pysyy kohtuullisena. Mutta käräjäoikeudessa oikeudenkäyntikulut saattavat nostaa kustannuksia niin, ettei mökkiläinen tai maanomistaja pysty kuluriskiä kantamaan, Kai Kokko toteaa.
— Näyttöä vahinkojen suuruudesta ja syy-yhteyksistä voi olla vaikea esittää.
Professori ehdottaa ratkaisuksi ryhmäkannetta, jonka avulla ihmiset voisivat liittoutua.
Luontoa ja mielenrauhaa voisi suojella myös uudella kaivoslailla, kaivannaisverolla ja ongelmia ehkäisevällä viranomaiskulttuurilla.
Sirpa Pietikäinen luonnehtii ympäristöstä huolestuneiden kohtelua asiattomaksi.
— Talvivaaran lähivesistä näytteitä ottavat järjestöt ja kansalaiset ajavat yleistä etua ja tekevät työtä, jonka viranomaiset ovat laiminlyöneet — ja palkaksi heitä pilkataan hitihateiksi. Tällainen ilmapiiri pitää murtaa.
Kaivoksen lait
Geologisten luonnonvarojen etsintä on Suomessa lähes jokamiehenoikeus. Kevyistä toimista riittää ilmoitus maanomistajalle.
Lupaavia havaintoja tehtyään kaivosyhtiö hakee Turvallisuus- ja kemikaalivirastolta malminetsintälupaa. Se antaa yritykselle etuoikeuden alueen mineraaleihin ja varsinainen kaivoslupa oikeuden hyödyntää luonnonvaroja. Kaivosluvan saanut voi myös myydä kaivosoikeuden eteenpäin.
Monissa muissa maissa, myös Afrikassa, mineraaliesiintymät omistaa valtio. Suomen valtio tyytyy välillisiin hyötyihin: työpaikkoihin ja verotuloihin. Paikallisten yhtiöiden sijaan valtauksia tosin tekevät yhä useammin ulkomaiset yritykset, jotka minimoivat Suomeen maksettavat verot.
Maanomistaja saa kaivosyhtiöiltä 50 euron hehtaarimaksun sekä louhintakorvauksen, joka on 1,5 promillea hyödynnetyn malmin arvosta. Monissa muissa maissa rojaltit eli hyvitykset luonnonvarojen haltuun saamisesta ovat monikymmenkertaiset. Useat maat perivät myös kaivannaisveroa.
Suomessa kaivosyhtiöt maksavat voitoistaan ainoastaan normaalin yritysveron, sikäli kun tulosta ei ole piilotettu esimerkiksi konsernilainajärjestelyillä. Finnwatchin mukaan kaivosyhtiöiden verosuunnittelu aiheuttaa maassamme vuosittain kymmenien miljoonien veromenetykset.
Suomen kaivoslain uudistusta ovat vaatineet sekä tutkijat että osa puolueista. Ulkoasiainvaliokunta perusteli kiirellistä uudistustarvetta EU:n ja Kanadan kauppasopimuksen CETAn mahdollisella voimaan astumisella. CETA vaikuttaisi kaivosteollisuuteen merkittävästi, sillä monen kansainvälisen kaivosyhtiön pääkonttori on Kanadassa.
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/03/19.