Politiikkaa, jazzia ja elävää historiaa

DOS. (2/2014) | Mikko Majander haluaa ymmärtää nykymaailmaa ja kommentoida sitä. Historioitsijasta tuli ajatushautomon toiminnanjohtaja.

"On vuosi 85, kauan on aikaa siis”, lauloi Eppu Normaali uudessa hitissään, kun Mikko Majander kirjoittautui Helsingin yliopistoon poliittisen historian opiskelijaksi.

Miten nuorukainen keksi olkatoppausten ja takatukkien keskellä ryhtyä kylmän sodan tutkijaksi? Majander kertoo aina halunneensa ymmärtää yhteiskunnan nykyhetkeä. 1980-luvun puolivälissä nykyhetki oli poliittista historiaa.

— Tiesimme elävämme historiallisten tapahtumien keskellä. Se oli Paasikiven päiväkirjojen, Gorbatšovin perestroikan ja kylmän sodan murenemisen aikakautta, Mikko Majander sanoo.

— Näiden siipien havistessa ympärilläni kiinnostukseni kohdistui lähes automaattisesti kylmään sotaan, isoon ilmiöön, joka veteli viime henkosiaan.

Maisteriksi valmistuttuaan Majander jatkoi yliopistossa poliittisen historian laitoksella assistenttina. Opiskelijat muistavat miehen ystävällisenä ja vakavasti töihinsä suhtautuvana opettajana, joka teki opiskelijoille jopa opintosuunnitelmia, mikä ei vielä 1990-luvulla ollut normi.

OXFORDIN TAPAAN | Opettajana Majander kannatti kohtaamiseen ja keskusteluun perustuvaa pienryhmäopetusta. Hän ideoi ja järjesti ensimmäisenä laitoksellaan fukseille suunnatun keskustelevan praktikumin.

— Eihän kukaan opettajista tai opiskelijoista pidä massaluennoista, mutta on niillekin tarpeensa. Jotenkin isot volyymit on hilattava läpi, Majander miettii.

Opettaja–opiskelijasuhteen mallia Majander omaksui ainakin jatko-opintovuotenaan Oxfordissa.

— Kurssini olivat jonkinlainen realistinen sovellus Oxfordin mallista.

Majander suosi — yhä brittiläiseen tyyliin — kirjoitustaitoa hiovia esseitä ja suullisia alustuksia tenttien sijaan.

— Opiskelijoiden kirjoittamisen kyvyt eivät olleet kummoisia. Kuinka ne treenaamatta voisivatkaan olla? Eivät sellaiset taidot yhtäkkiä löydy opinnäytetyön ääressä. Halusin laitoksellemme lisää kirjoittamisen kulttuuria.

OMA TAPA ILMAISTA | Vuonna 2004 Majander väitteli lähihistoriamme peruskysymyksestä, siitä, miksei Suomesta koskaan tullut kansandemokratiaa. Muodoltaan työ oli laitoksen ensimmäinen artikkeliväitöskirja.

— Ei ollut kyse mistään ohjelmanjulistuksesta. Olin julkaissut aiheesta paljon, eikä artikkeleita ollut mielekästä enää muokata monografiaksi, Majander selittää.

— Koska kyseessä oli uusi tyylillinen avaus, jota tiesin vierastettavan, ratkaisu oli pakko perustella poikkeuksellisen hyvin. Panostin ylimääräisen vuoden johdantoon, joka tavallaan oli itse väitös ja artikkelit sen todisteita.

Myöhemmin Majander on huomannut artikkelimitan olevan itselleen ehkä luontevin kirjoittamisen muoto. Vuosien varrella hän on kehittänyt historiaesseen tyyliä, joka näkyy vaikkapa kokoelman Paasikivi, Kekkonen ja avaruuskoira (2010) teksteissä.

— Haen sellaista historian kirjoittamisen tapaa, jossa todistamisen taakka ei roikkuisi yhtä raskaana päällä kuin perinteisessä akateemisessa tutkimuksessa. Väitteet ja näkemykset ovat kuitenkin yhtä perusteltuja ja tutkitulla pohjalla, ei mututuntumalla vedettyjä.

EI JANKATA | Majander ei halua selittää asioita puhki vaan jättää, kuten hyvässä kaunokirjallisuudessa, paljon myös lukijan varaan ja rivien väliin.

— Luotan lukijan ymmärrykseen. Meillä on vähän raskas historiantutkimuksen malli. Minusta historioitsijankin kannattaa satsata tyylin, lukijan viettelemiseen.

Toki tutkija kunnioittaa töitä, joissa tietty problematiikka tarkastellaan tyhjentävästi ja kaikilta kanteilta.

— Varsinkin väitöskirjassa se on jalo tavoite. Mutta ehkä kokemuksen kautta tulee helpommaksi nähdä, kuinka alleviivaten asiat lukijalle tulee todistaa tai ei. Opinnäytetöissä yksityiskohtaisuus on yleensä hyve, mutta joskus tuntuu, että lopputulos olisi ollut parempi vähemmällä jankkaamisella.

Tohtorintutkintonsa jälkeen Majander siirtyi vapaaksi tutkijaksi, mikä vei assistentti-opettajan loitommalle yliopiston arkikuvioista.

— Se tuntui haikealta. Dosentuuri pitää nyt yllä henkisesti tärkeää yhteyttä yliopistoon.

KAUNOKIRJALLISUUDEN LEVEYS | Dosenttina Mikko Majander pääsee tarkastamaan graduja, esitarkastamaan väitöskirjoja ja vetämään dosenttiluentoja. Helmikuussa hän toimi ensi kertaa vastaväittäjänä.

Tämän vuoden dosenttikurssillaan Kirjallisuus, kulttuuri ja politiikka. 1900-luvun intellektuellihistoriaa tutkija yhdistää kaksi rakkauttaan, kaunokirjallisuuden ja poliittisen historian. Pentti Haanpään pula-ajan romaanit johdattavat 1930-luvun lamaan ja Ernest Hemingwayn Kenelle kellot soivat Espanjan sisällissotaan.

— Suosittelen monipuolista lukemista jokaiselle humanistis-yhteiskuntatieteellisten alojen opiskelijalle. Ammattikirjallisuus tuo tietoihin syvyyttä, kirjallisuuden ja kulttuurin tuntemus leveyttä, Majander sanoo.

Laaja sivistys rikkoo putkitutkintomaisuutta: eri kentiltä vastaantulevat asiat antavat tilaa yllättäville assosiaatioille ja hedelmällisille ideoille. Dosentti ei silti halua haudata opiskelijoita kirjavyöryjen alle.

— Kaikkea ei ehdi tehdä samanaikaisesti. Itsellänikin on ollut aikoja, jolloin piti paneutua vain tutkimuksiin. Venäjän vallankumoukseen voi yhtä kaikki perehtyä myös lukemalla Majakovskin runoja!

JULKISUUS JA NYKYHETKI | Kaksi vuotta sitten Majander aloitti työnsä sosiaalidemokraattisen Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtajana. Hän on päässyt kommentoimaan valtajulkisuudessa paljon muutakin kuin kylmää sotaa. Lehtikolumneja, alustuksia, tv- ja radioesiintymisiä sekä HS-raadin jäsenyyden tapaisia töitä riittää.

— Ajatuspajan vetäminen edellyttää julkista ja julkisuushakuistakin roolia. Sielultani ja leipälajiltani olen silti nyt ja aina historiantutkija. Akateemisille foorumeillekin kirjoitan, minkä kiireiltäni kerkiän.

Julkisuutta lukuun ottamatta Majander ei näe suurta eroa toiminnanjohtajan ja yliopistollisten töittensä luonteiden välillä. Valokeila tosin on siirtynyt enemmän historia-aiheista nykyhetkeen ja tulevaisuuden pohdintoihin.

Työkseen hän saa edelleen tehdä sitä, mitä on aina halunnutkin: lukea ja kirjoittaa, ohjata nuorempia kollegoita, pyrkiä ymmärtämään nyky-yhteiskuntaa ja maailmaa sekä keskustella näistä.

PYHÄINJÄÄNNÖSTEN SÄILÖ? | Siirtyminen poliittistaustaiseen työpaikkaan on vaatinut myös oman nahan kovettamista. Ennakkoluuloja säätiötä kohtaan nimittäin riittää.

— Jotkut kuvittelevat, että ajatushautomomme on marxismi-leninismin instituutti, jossa vahditaan Kalevi Sorsan pyhäinjäännöksiä.

— Näitä luuloja olen toivottavasti esiintymisilläni murtanut. Vastaan ja väittelen mielelläni kaikesta, mihin olen nimeni pannut alle.

Toisaalta Suomessa ollaan demokratian tilasta huolissaan, mutta samanaikaisesti kaikki politiikkaan vivahtava nähdään tahraavana.

— Tämä on hölmö asetelma. Jos jollain asialla on poliittinen ulottuvuus, siitä keskustelemiseen tulisi rohkaista, eikä pitää tätä kielteisenä, epäluotettavana ja epäluuloisuutta herättävänä seikkana.

Demokratia toteutuu parhaiten avoimesti keskustellen, tutkija uskoo.

Joskus Majander on kokenut turhauttavana sen, että hänen sanomisiaan on alettu pitää poliittisesti värittyneinä.

— En näe itsenäisyyteni tutkijana ja ajattelijana kaventuneen työpaikkojen vaihduttua. Luotan siihen, että viime kädessä tärkeintä on vain se, mitä sanoo. Se sitten joko kantaa tai ei.

VASEMMISTON PARADOKSIT | Näinä aikoina Majander on saanut vastailla varsinkin yhteen suureen kysymykseen.

— Mikä vasemmistossa mättää, se on ollut vakio näiden kahden vuoden aikana.

Kysymykseen halutaan vastausta niin liikkeen sisällä kuin ulkopuolellakin. Keskustelupyyntöjä tulee medialta, yhdistyksistä ja avoimista yleisötilaisuuksista.

— Ei minulla tietenkään mitään yksiselitteisiä vastauksia ole, enhän minä matkasaarnaaja ole, Majander kuittaa.

Kysyttävä se silti on. Mikä vasemmistossa oikein mättää? Miksei kannatusta tule, vaikka työntekijöitä potkitaan joka paikassa kilometritehtaalle?

— Ehkä yksilöä korostava aika vahvistaa jonkinasteista pelastukoon ken voi -mentaliteettia, Majander toteaa.

Historioitsijan analyysi lähtee — historiasta. Sosiaalidemokratian menestystarinaan kuului, että proletariaatti keskiluokkaistui hyvinvointivaltion rakennusprojektissa.

— Vaurastuminen kavensi kuitenkin liikkeen kannattajapohjaa, kun työväenluokkainen identiteetti muuttui palkansaajaksi.

Enää vakinaiset saati hyväpalkkaiset työsuhteet eivät ole itsestään selvyyksiä edes korkeasti koulutetuille.

— Miksi vasemmiston on vaikea tavoittaa keskiluokasta työväenluokkaan kulkevaa kansanosaa? Proletarisoituminen istuu huonosti edistysuskoon, jota sosiaalidemokratia on tarjonnut ihmisille väylänä parempaan tulevaan. Globaali kapitalismi on syönyt voimaa sosiaalidemokratian tärkeimmästä välineestä, kansallisvaltiosta.

Vasemmistopolitiikka vaikuttaa neuvottomalta talouden ylivallan edessä. Jää tulevan haltuun, onko vasemmistolaisten unelmien ja utopioiden juna mennyt vai onnistuuko sosiaalidemokraattinen aate elpymään uuteen nousuun.

VAPAA JAZZ | Kirjallisuuden ohella Mikko Majander on kallellaan musiikkiin, vallankin jazziin. Pori Jazzien popkonserttien valkoviinipiknikillä Majanderia ei silti nähdä.

— Olen free jazzin miehiä. Vapaa ilmaisu sykähdyttää ja on eliksiiriä sielulle etenkin livenä.

Historioitsijaa toivoo, että saisi vielä joskus kirjoitetuksi jazzin yhteiskunnallisista kosketuskohdista laajemmin kuin muutamissa artikkeleissaan.

— Jazz liittyy amerikkalaiseen sosiaali- ja kulttuurihistoriaan, mutta sillä on myös kiinnostavia poliittisia merkityksiä. Totalitaristiset Hitlerin Saksa ja Stalinin Neuvostoliitto demonisoivat jazzin, joka edusti länsimaista rappiota sekä arvaamatonta vapauden illuusiota.

Euroopan halkaissut rautaesirippukaan ei pystynyt pysäyttämään radioaaltoja. Voice of American jazzohjelmat olivat itäblokissa erittäin suosittuja.

— Läntiset visiot levisivät itään musiikkina, joka jättää aina paljon asioita kuvittelun varaan. Tämä on kiehtova elementti kylmän sodan mentaalisessa historiassa. l

Lue lisää aiheesta: Talous & yhteiskunta