Pietarin valoissa, Moskovan varjoissa

Suomen ja Venäjän suhteita luonnehti yli 75 vuoden ajan sotatalous. Se näkyy johtamis­rakenteissamme edelleen, samoin EU-politiikassa.

ESSEE / Y/06/15 // Suomi suuriruhtinaskuntana syntyi kansainvälisen kauppasaarron lehtolapsena, itsenäistyi suuren eurooppalaisen kauppasodan vahingonlaukauksena ja palasi juurilleen — provinssiksi — Venäjän suuren vastavallankumouksen jälkijäristyksissä.

Tähän tapaan on pelkistettävissä Suomen nykyhistorian iso kaari Pietarin perustamisesta 2010-luvun puoliväliin.  Silmiinpistävää on kolmesataavuotisen kaaren käännekohtien ajankohtaisuus. Kansainväliset talouspakotteet, kauppasaarrot ja kauppasodat sekä tietysti Venäjä nousevat niissä väkevästi vaikuttavina voimina esiin.

Suomi ei liittynyt vuonna 1809 Venäjän keisarikuntaan.  Maa irrotettiin vanhasta ruotsalaisesta valtioyhteydestään ja liitettiin osaksi monikansallista jättiläisimperiumia. Vaaleja ei pidetty eikä mielipiteitä kyselty, kun eurooppalainen suursota käänsi Suomen tulevan historian uusille urille.

Tämä kaikki on tuttua.  Vähemmän tunnettua ja enemmän kiistanalaista on, mitä kytkös Venäjän keisarikuntaan oikeastaan merkitsi Suomelle: miten suuri Venäjä vaikutti pienen Suomen yhteiskuntaan, kulttuuriin ja valtiollis-taloudelliseen kehitykseen?

Entä miten suomalaiset oikeastaan ymmärsivät uuden paikkansa ja mahdollisuutensa monikansallisessa valtiollisessa kompleksissa? Tästä avautuu yllättävän ajankohtainen tarkastelukulma 2010-luvulle: keisarillinen Venäjä ja Euroopan unioni muistuttavat häkellyttävän monessa mielessä toisiaan.

Vanhan Venäjän ja uuden unionin rinnastukseen ei kannata takertua tarpeettomasti pahastumalla. 

Totta kai ero avautuu suurena pelkästään siinä, että Venäjää hallitsi yksinvaltias, kun taas Euroopan unioni on demokraattisten valtioiden alkujaan vapaaehtoista yhteistyötä.  Ero ei tosin ole ihan niin iso kuin mielellämme kuvittelemme. Isot valta- ja virkakoneistot pyörivät hämmentävän samantapaisin ohjauskeinoin ja mielenlaaduin, vaikka rituaalit, retoriikka, vallan lähteet ja valtiomuodot vaihtelevat.

Kun nykypäivästä tähystää taakse ja eteen, kiinnostavin yhteinen piirre avautuu monikansallisten ja -kulttuuristen yhteenliittymien johtamisen ja hallitsemisen dynamiikassa. Isot ja pienet kansakunnat, valtiot ja provinssit hakivat alati paikkaansa 1800-luvun Venäjän keisarikunnassa, vuorovaikutuksessa toisiinsa ja vallan keskukseen. Tässä suhteessa Euroopan unioni muistuttaa Venäjää ja muita 1900-luvun alun luhistuneita imperiumeja — miksei vähän Neuvostoliittoakin, jonka ylivaltaan sopeutuessaan Suomella oli etua keisarillisessa Pietarissa oppimastaan. Samoista opeista on ehkä iloa Brysselissäkin.

Yhteistä kaikille monikansallisille valtiokonglomeraateille ovat voimaltaan vaihtelevat yhdentymis-, yhdenmukaistumis- ja eriytymispaineet. Ne räjäyttivät Venäjän imperiumin 1917 palasiksi ja ravisuttelevat 2010-luvulla Euroopan unionia.

Venäjä, Venäjä, Venäjä, sanomme. Myönnämme, että Venäjä on Suomelle tärkeämpi kuin kai mikään. Yhdet kiroavat ja toiset tunnustavat, että historiallisesti Suomi on venäläinen niin kuin ruotsalainen, saksalainen ja eurooppalainen. Ja tietysti suomalainen.

Minkä järjellä tiedämme, sen tunteella herkästi hylkäämme. Ketä Venäjä oikeasti kiinnostaa?

Venäjä voi pelottaa. Venäjää voi kauhistella. Venäjää voi demonisoida tai ihailla. Mutta emme me Venäjästä oikeasti halua tietää. Hajahavaintojen perusteella yleistäen ja itseäni tutkiskellen totean, että näin on.

Venäjään kyllä kannattaisi tutustua lähemmin. Ja yllättyä, kuinka iso osa kansainvälisistä kehitysvirroista, joita pidämme itsestäänselvyyksinä, koskettelee tai vähintään väkevästi sivuaa Venäjää eri ilmenemismuodoissaan.

Yksi tapa tarkastella Venäjän vaikutusta Suomeen avautuu liiankin ajankohtaisesta talouden näkökulmasta. Näkökulma on melkein kaiken kattava, mutta ei suinkaan kaikkea selittävä. Eihän ihmisen, yhteiskunnan eikä edes talouden maailmaa voi käsittää pelkästään taloudesta käsin.

Venäjän ja Suomen vuorovaikutus synnytti talouteen, sen rakenteisiin ja toimintatapoihin runsaasti pysyvää, hyvässä, pahassa, neutraalissa tai miten vain, kantaa ottamatta.

Menestyksekkäät vientikartellimme, suurteollisuutemme ja parhaat globaalit yrityksemme ovat syntyneet keisarillisen Venäjän varassa ja vaurastuneet idänviennillä Neuvostoliittoon. Tämäkään ei ole kannanotto, vain toteamus.

Nykyajasta katsoen erityisen kiinnostavaa on syventyä 1800-lukuun, kun Suomen suuriruhtinaskuntaa oli osa monikansallista Venäjän imperiumia. Keisariajan Venäjästä on puhuttu suomalaisen herrasväen Eldoradona ja vähemmän pätevästi ikuisen sorron pesänä. Kaudesta on piirretty kuvaa kansallisen edistyksen ja toisaalta jälkeenjääneisyyden epookkina.

Oliko siis kyse kulta-ajasta vai orjuudesta raskaan kasakkasaappaan alla? Ehkei kummastakaan, mutta kiistatta kulttuurin ja talouden kukkein kukoistus ja modernin Suomen kestävät rakenteet synnytettiin Pietarin valoissa ja varjoissa.

Ajanjakso ensimmäisen maailmansodan syttymisestä Neuvostoliiton luhistumiseen oli Euroopassa yhtä sotaa tai siihen valmistautumista. Maailmansodat erotti vain lyhyt välirauha, joka käytettiin uusien ikäluokkien kypsyttämiseen tykinruoaksi. 

Talous oli lähes yhtäjaksoisesti sotataloutta. Samat suurvallat taistelivat Euroopan ja maailman herruudesta kaiken aikaa, ensin asein ja sitten kylmän sodan vuosikymmeninä asevarustelun, aatteiden, kulttuurin ja keskeisesti talouden keinoin.

Pysyvämpää rauhantilaa Euroopassa ei ainakaan edistänyt Saksaa nöyryyttänyt rauhansopimus suurine sotakorvauksineen ensimmäisen maailmansodan päätteeksi. Sotakorvauksilla synnytettiin Saksan hyperinflaatio, eurooppalaisen talouden pitkä taantuma ja osin 1930-luvun lama ja natsien valtaannousu. 

Paras vertailukohta nykyajassa lienee Kreikan polkeminen kurjuuteen yhteisen eurooppalaisen harharetken sijaiskärsijänä ja jonkinlaisena uhrilahjana korkeimmille voimille. Kollektiivisen kostoretken armottomana ylipappina puuhaa tällä kertaa tavanomaisen Ranskan sijasta Saksa, mikä tulee korostaneeksi juuri sitä mitä historiasta yleensä opitaan. Ei mitään.

Sotatalous luonnehtii erityisen hyvin Venäjä–Suomi-suhdetta vuodesta 1914 vuoteen 1991. Pelkästään Suomen johtamisrakenteiden valtiokeskeisyys ja vallankeskitys muuttuvat tästä kulmasta tarkastelleen ihmeen tajuttaviksi. Suomi yhteiskuntana, kulttuurina ja taloutena on toiminut vasta pari kolme vuosikymmentä rauhanajan asetuksilla.

Tämä iso muutos rinnastetaan yleensä Suomen eurooppalaistumiseen tai länsimaistumiseen — täysin virheellisesti. Moninkertaiset virheet eivät luonnollisesti lainkaan estä väärän kuvan, siihen perustuvan vinon diagnoosin ja kehnoon diagnoosiin perustuvan väärän politiikan vahvaa suosiota.

Brittihistorioitsija Eric Hobsbawm nimesi saman ajanjakson lyhyeksi 1900-luvuksi. Maailmanjärjestys mullistui epookin kummassakin päässä Venäjän vallankumoukselliseen luhistumiseen.

Lyhyen 1900-luvun alkuun verrattuna uusi Eurooppa ja nykymaailma ovat käsittämättömän erilaisia. Vuoden 1914 suurvallat olivat kaikki eurooppalaisia, mutta 1990-luvulla ne olivat joko kadonneet tai kuivuneet enintään alueellisiksi mahdeiksi. Ainoa poikkeus tästä on Saksa.

Muutoksen tai rappion, kuten Hobsbawm Äärimmäisyyksien ajassaan (1999) pelkistää: ”Täydellisyyttä korosti sinänsä jo pelkkä pyrkimys luoda yksi ylikansallinen ’Euroopan yhteisö’ ja kehittää sitä vastaava eurooppalainen identiteetti, joka korvaisi historiallisia kansakuntia ja valtioita kohtaan tunnetun vanhan lojaalisuuden”. 

Tässä olemme nyt.

Lue lisää aiheesta: Talous & yhteiskunta