(Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa 2/2018.)
Miksi kokonaisia kansoja hävitetään? Siirtomaavallat tappoivat alkuperäisväestöjä pääosin taloudellisista syistä, anastaakseen näiden maat. Adolf Hitler inhosi juutalaisia ja onnistui masinoimaan heidän tappamisensa natsi-Saksan tärkeimmäksi tavoitteeksi suurvallan laajentamisen ohella.
Valtaapitävät ovat tuhonneet maittensa vähemmistöjä lujittaakseen valtaansa ja suosiotaan enemmistön keskuudessa. Tämä lienee yksi syy Myanmarissa käynnissä olevaan rohingya-muslimivähemmistön vainoamiseen ja tappamiseen.
Taloudellinen ja sosiaalinen eriarvoisuus voi pahimmillaan purkautua kansanmurhana. Ruandassa Belgian siirtomaavalta pönkitti tutsieliittiä kouluttamalla ja jakamalla hallinnon virat tutseille enemmistöhutujen jäädessä köyhiksi maanviljelijöiksi. Vanha viha räjähti 1990-luvulla silmittömäksi tappamiseksi.
Alempi, likainen, uhka
Kansanmurhissa on toistuvia kuvioita. Aluksi tarvitaan sopiva poliittinen, uskonnollinen, etninen tai sosiaalinen ryhmä, yleensä vähemmistö, jota valtaväestö on saatava vihaamaan.
Turkin armenialaiset, Stalinin kulakit, Euroopan juutalaiset, Ruandan tutsit, Srebrenican bosniakit, Myanmarin rohingyat… Lista kansanmurhien uhreista on loppumaton.
Seuraavaksi alkaa huhukampanja. Ihmisarvo kyseenalaistuu jankuttamalla, kuinka likaisia, tautisia ja vaarallisia ne toiset ovat. He ovat moraalittomia olentoja ja suuri uhka valtaväestön kulttuurin puhtaudelle.
Jo pitkään ennen kansanmurhaa Ruandan äärihutut kutsuivat tutseja torakoiksi. Hitler nimitti juutalaisia viruksiksi. Myanmarin vihanlietsonnan pääideologi, munkki Wirathu, on verrannut muslimeja kissakaloihin, jotka ”lisääntyvät nopeasti, ovat väkivaltaisia, syövät toisiaan ja tuhoavat ympäristönsä”.
Vihan ja inhon lietsominen saattaa viedä vuosikymmeniä. Vähemmistön ja pääväestön väliset suhteet kielletään ja vainotut pyritään eristämään omille alueilleen. Heidän poliittiset oikeutensa lakkautetaan ja toimeentuloaan vaikeutetaan. Vaino jatkuu monin eri tavoin.
Seuraavaksi alkavat vihamellakat, joissa tuhotaan omaisuutta ja tapetaan kohdalle osuneet ”viholliset”. Valtiovalta ei puutu epävirallisten turvallisuusjoukkojen hyökkäyksiin, vaan katsoo vierestä tai antaa apua iskuihin.
Myös vähemmistöä puolustavia saatetaan vainota ja tappaa. Kun inhoa on riittävästi lietsottu, yksikin vähemmistön rikos — todellinen tai fiktiivinen — saattaa käynnistää verisen koston. Lopulta koko valtiokoneisto osallistuu syrjityn ryhmän maanpakoon karkottamiseen ja tappamiseen.
Puhdistus on käynnissä
Myanmarin Rakhinen osavaltiossa elävät rohingya-muslimit ovat muutaman vuoden ajan olleet etnisen puhdistuksen kohteena. Buddhalaisenemmistöisen Myanmarin armeija aloitti syksyllä 2017 entistä voimakkaammat väkivaltaisuudet heitä vastaan: rohingyojen asuinalueita ja viljelymaita on poltettu, ihmisiä systemaattisesti raiskattu ja tuhansia tapettu. Yli 400 000 rohingyaa on paennut Bangladeshiin pakolaisleireihin.
YK pelkää tilanteen muuttuvan milloin tahansa kansanmurhaksi. Etnisessä puhdistuksessa ryhmä ajetaan raa’asti synnyinsijoiltaan, jotta alueesta saataisiin etnisesti yhtenäinen. Kansanmurhassa pyrkimys on tuhota vainottu ryhmä järjestelmällisesti. Mahdollista on, että Myanmarin valtaapitävät antavat rohingyojen kuolla hitaassa kansanmurhassa pakolaisleirien olosuhteisiin.
Viime aikoina rohingyoilta on evätty poliittiset oikeudet, opetus ja pääsy terveydenhoitoon.
— Rakhineen jääneet on eristetty alueille, joilta ei saa poistua ilman armeijan lupaa, Aasian tutkimuksen dosentti Tiina Airaksinen kertoo.
Miksi vaino on juuri nyt voimallista? Airaksinen epäilee, että maan armeijalla on tarve vahvistaa maan sisäistä yhtenäisyyttä rohingyojen kustannuksella. Brittien siirtomaavalta pakotti aikoinaan suuren määrän etnisiä ryhmiä yhteen Burman eli nykyisen Myanmarin valtioon.
— Vuonna 1982 kansalaisuuden sai uuden lain mukaan 135 etnistä ryhmää. Rohingyoilta kansalaisuus evättiin heidän islaminuskonsa vuoksi, Airaksinen sanoo.
Tällä hetkellä Myanmarissa toimii noin 20 aseellista etnistä ryhmittymää, joilla on itsenäisyyspyrkimyksiä. Armeijalla siis riittää vallanpidossaan työtä.
Suu Kyi on hiljaa
Myanmarin virallinen johtaja, Nobelin rauhanpalkittu Aung San Suu Kyi on ollut vaitonainen rohingyojen tilanteesta. Tätä on paheksuttu maailmalla, mutta ei niinkään Myanmarissa.
— Valtaväestön inho rohingyoja kohtaan on vuosikymmenien mittaan saatu niin vahvaksi, että heidän puolustamisensa saattaisi hyvin irrottaa Kyin saman tien vallankahvasta, Airaksinen pohtii.
Miksi aiemmin niin arvostettu johtaja vaikenee ja pilaa kansainvälisen maineensa? Vastausta voimme vain arvailla.
— Voi olla, että hän hyväksyy toimet tai ei halua kritiikillään vaarantaa puolueensa asemaa eikä sotilashallinnon hidasta avautumista kohti demokratiaa.
Vihamunkkien voima
Vihaa lietsovat ylimpinä oranssikaapuiset buddhalaismunkit. Heidän keulakuvansa on Wirathu, karismaattinen puhuja. Miten kaikista maailman ihmisryhmistä rauhaa, rakkautta ja väkivallattomuutta korostavan uskonnon edustajat ovat tällä tiellä?
— Myanmarissa on luotu vahva näkemys siitä, että islam uhkaisi buddhalaisuuden olemassaoloa. Rohingyat on leimattu osaksi maailmanlaajuista muslimiuhkaa, joten tämä ”itsepuolustus” eli rohingyojen karkottaminen tai tuhoaminen katsotaan välttämättömäksi, Airaksinen tulkitsee.
— Islamin pelko on lyönyt hämmästyttävän hyvin läpi maassa, jossa 88 prosenttia kansasta on buddhalaisia ja muslimeja vain viitisen prosenttia.
Osa munkeista on tuominnut jyrkästi vainot. Heidän viestinsä on kuitenkin toistaiseksi hävinnyt vihamunkkien äänelle.
Misä apu viipyy?
Miksei kansainvälinen yhteisö tee Rakhinessa mitään? Miksi emme näe rauhanturvaajien väliintuloa?
— Kyynisesti voisi ajatella, ettei ehkä yhdelläkään isolla toimijalla ole riittävästi intressejä puolustaa rohingyoja, Airaksinen toteaa.
Jos tärkein kauppakumppani Kiina asettaisi pakotteita, se voisi toimia. Kiinalla kuitenkaan tuskin on mielenkiintoa sekoittaa toimivia bisneksiään rohingyojen vuoksi. Myanmar on vasta seitsemän vuotta sitten avautunut sotilasjuntan ikeestä demokratialle ja ulkomaailmalle. Ehkä siksi maata ei nyt painosteta.
— Rohingyat saattavat joutua maksamaan siitä, että maan toivotaan tulevaisuudessa tulevan osaksi kansainvälistä yhteisöä. Tämä on kylmäävä, mutta täysin mahdollinen selitys.
Haussa hyvä tappaja
Vaikka jokin vähemmistö nostattaisikin vihaa ja inhoa, tappajien rekrytoiminen ei välttämättä onnistu nopeasti.
Kauhistuttavaa kuitenkin on, että melkein kenestä tahansa voi tietyissä olosuhteissa tulla tappaja. Näin arvioi holokaustia tutkinut historioitsija Christopher Browning teoksessaan Aivan tavallisia rivimiehiä, jossa hän tarkastelee natsi-Saksan sotilaiden psykologiaa.
Keitä juutalaisten tappajat ja kuolemanleireille siirtäjät olivat? Puolan valloituksen jälkeen SS-miehiä tarvittiin itärintamalla, joten juutalaisten pidättäjiksi ja tuhoajiksi nostettiin Saksasta reservinpoliiseja, tavallisia perheenisiä. Moni heistä oli liittynyt poliisivoimiin välttääkseen asepalveluksen. He eivät siis olleet intomielisiä natseja, eivätkä erityisen juutalaisvastaisiakaan.
Ensimmäiset siviilien murhat ottivat koville. Ei ole erityisen helppoa antaa niskalaukausta lapselle. Silti harva kieltäytyi tehtävästään, vaikka jotkut esihenkilöt tarjosivat tähän mahdollisuutta. Vain pari prosenttia kieltäytyi siviilien tappamisesta heti alkuunsa.
Ilmeisesti on vaikeampaa olla työryhmän ”petturi” ja jättää likainen työ toisten niskoille kuin kestää itseään siviilien teurastajana, Browning osoittaa.
Parikymmentä prosenttia saksalaismiehistä pyrki välttämään tappamista esihenkilöiltä piilotellen tai ohi ampuen. Kolmasosasta Browningin tutkimista poliiseista sukeutui ajan kuluessa kylmäverisiä, jopa innokkaita tappajia.
Stanfordin yliopiston vankilakokeessa, jossa osa koehenkilöistä määrättiin kahden viikon ajaksi vartijoiksi ja osa vangeiksi, kävi jokseenkin samalla tavoin.
Kolmanneksesta vartijoista kehittyi erityisen julmia, kun taas parikymmentä prosenttia vartijoista pysyi suhteellisen reiluina vankeja kohtaan. Vuonna 1971 suoritettu koe on yhä kuuluisa — ja kiistanalainen.
Sovinnon tielle
Paluu kansanmurhasta rauhan ja anteeksiannon tielle ja tapahtuneiden asioiden hyväksyntään on vaikeaa. Kansainväliset rikostuomioistuimet tutkivat ja tuomitsevat suurimpia verilöylyjä, mutta tuomioiden saaminen vie vuosikymmeniä.
Miten yhteiskunta voi eheytyä silmittömien veritekojen jälkeen?
— Jos sovintoa halutaan, sen rakentaminen näkyy yleensä käytännöllisissä teoissa kuten uudessa lainsäädännössä. Näin luodaan siltoja ja pyritään poistamaan katkeruuden aiheita, historiallisia hyvityksiä tutkinut yliopistonlehtori Jan Löfström sanoo.
Suomessa taisteltiin sata vuotta sitten lyhyessä mutta ankarassa sisällissodassa, jonka seurauksia pohditaan tänäkin päivänä. Mikä auttoi nuorta valtiota vaikeassa paikassa?
— 1920-luvun sosiaalilainsäädäntö kohensi kansalaisten arkielämän edellytyksiä. Sillä luotiin tunnetta, että kaikesta huolimatta voimme yhdessä suunnata tulevaisuuteen.
Anteeksipyynnön merkitys?
Julkisia pahoitteluja verilöylyjen tekijöiltä tai anteeksiantamista vääryyttä kärsineiltä osapuolilta on turha odottaa kovin aikaisin — jos koskaan.
Saksa myönsi ensi kerran vasta vuonna 2016 syyllistyneensä herero-heimon kansanmurhaan vuosina 1904–1907. Hererot asuivat nykyisen Namibian alueella, joka tuolloin kuului Saksan Lounais-Afrikkaan.
Turkki ei ole vieläkään myöntänyt kansanmurhanneensa armenialaisvähemmistöään, 1,5 miljoonaa ihmistä vuonna 1915. Japani ja Etelä-Korea keskustelevat edelleen sanamuodoista, joilla miehittäjän tulisi pahoitella naisten seksiorjuuttamista Koreassa.
— Vaikka julkinen anteeksipyyntö tulisi vasta sukupolvien päästä, se ei silloinkaan ole merkityksetön väestöjen suhteille, eikä varsinkaan uhrien jälkeläisille, Löfström arvioi.
Vanhojen muistelua voidaan tietenkin käyttää poliittisesti. Ruandan nykyistä tutsihallintoa on syytetty siitä, että se pitää kansanmurhaa jatkuvasti esillä ja sillä oikeuttaa oman vallassa pitäytymisensä. Maan koko hallintokoneisto on kansoitettu tutseilla.
Vihaa vastaan
Helpointa kansanmurha on pysäyttää ennen kuin se on alkanutkaan. Tämä vaatii nopeaa puuttumista vähemmistöjä halventavaan puheeseen, mahdollisesti myös syrjintää lietsovien järjestöjen kieltämistä.
— Vihapuheisiin pitäisi reagoida mahdollisimman aikaisin ja mahdollisimman laajasti. Tärkeää on, että varsinkin yleistä arvostusta nauttivat käyttävät painokkaita puheenvuoroja ihmisoikeuksien puolesta.
Parasta ehkäisyä joukkomurhille ja vainoille on tarjota koulutusta, terveydenhoitoa ja töitä tasa-arvoisesti kaikille yhteiskunnan jäsenille.
— Kun ihmistä kohdellaan reilusti ja hänellä on myönteisiä odotuksia tulevaisuudestaan, mihin hän tarvitsisi vihaa, Löfström kysyy.
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/02/18.
Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa ja rakastu tieteeseen.