Milloin ihmisoikeudet syntyivät?

Ihmisoikeuspuheella ei ole yhtä, historiallisesti pätevää alkuperää. Sen taustalla on monenlaisia kertomuksia Lutherista Smithiin, Ranskan vallankumouksesta naisliikkeeseen.

Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä Y/01/16.

Kansanedustaja Laura Huhtasaari kosketti tietämättään ihmisoikeustutkimuksessa tärkeäksi koettua aihetta väittäessään, että ihmisoikeudet on perustettu siviilien suojaamiseksi ”toisen maailmansodan kauhujen jälkeen”. Ei ole itsestään selvää, mikä on nykyisen ihmisoikeuskielen aatteellinen tausta.

Keskustelu alkoi viitisen vuotta sitten, kun amerikkalainen oikeushistorioitsija Samuel Moyn kuvasi teoksessaan The Last Utopia nykyisen ihmisoikeusajattelun risteytyksenä amerikkalaisen kansalaisoikeusliikkeen pyrkimyksistä ja kylmän sodan diplomatiasta. Hän sijoitti sen syntyvaiheet vasta 1970-luvulle. Vuoden 1948 YK:n ihmisoikeuksien julistus oli vain länsiliittoutuman tavoitteiden kirjaus, ei alkupiste myöhemmälle ihmisoikeustyölle.

Oikeus- ja aatehistorioitsijat ovat pyrkineet kiistämään Moynin teesin hahmottamalla ainakin neljä historiallista vaihetta tai tapahtumaa, joiden voidaan sanoa pohjustaneen nykyistä, kaikkialle levinnyttä ihmisoikeuspuhetta. Ihmisoikeudet on johdettu esimerkiksi viktoriaanisen ajan liberalismista, antikolonialismista ja kansainvälisyysajattelusta. Sen edeltäjiä olisivat 1800-luvun rauhanpyrkimykset, työväenliike ja naisliike, joiden toiminta kulminoitui ensimmäisen maailmansodan jälkeen perustetuissa humanistiseuroissa, joista tunnetuin on Ranskan Ligue des droits de l’homme

Toiset taas ovat esittäneet ihmisoikeuksien syntyneen Ranskan vallankumoukseen 1700-luvulla johtaneen valistuksen tuotteena. Amerikkalainen historioitsija Lynn Hunt on tunnistanut ajan romaanikirjallisuudessa uuden teeman, jossa perhe tai perinteinen yhteisö lannisti yksilön — usein naisen — pyrkimyksen itsenäisyyteen. Ihmisoikeudet olisivat siis modernisaatioon sisältyvän ”itsensä toteuttamisen” ideologian tuotetta.

SUVAITSEVAINEN YKSILÖ / Kolmantena teesinä on viitattu Euroopan uskonsotien päättymiseen ja uskonnollisen suvaitsevaisuuden syntyyn. Westfalenin rauhassa vuonna 1648 sovittiin, etteivät uskonnolliset erimielisyydet saisi enää johtaa konfliktiin. Tuon vuosisadan lopulla Ranskassa, Englannissa ja Saksassa nämä pyrkimykset puettiin ihmisten ”luonnollisia oikeuksia” koskeviksi ajatuksiksi. Valtiovalta ei saisi päättää, mitä uskoa ihmisten tulisi kannattaa.

Neljäs käsitys nostaa esiin katolisen kirkon sisällä 1200- ja 1300-luvulla syntyneen murroksen, jossa niin sanotut ”nominalistit” purkivat Tuomas Akvinolaisen edustaman ja kirkon kannattaman oikeudenmukaisuuden ajatuksen yksittäisiksi, ihmisyksilöille kuuluviksi ”subjektiivisiksi” oikeuksiksi. Esimerkiksi monet fransiskaaniveljeskunnan jäsenistä perustelivat ajamaansa köyhyysoppia teorialla kaikille ihmisyksilöille kuuluvilla oikeuksilla, jota tuettiin roomalaisesta ja kanonisesta oikeudesta haetuilla periaatteilla.

Nämä neljä Euroopan historian hetkeä eivät ole ainoita ehdokkaita, kun haemme ihmisoikeuksien taustaa. Yksilökeskeisen ajattelun perustaa on etsitty myös Adam Smithin taloudellisen liberalismin ajatuksista, Martin Lutherin suoran jumalasuhteen opista ja sosialidemokraattisesta työväenliikkeestä. Ehdotusten Eurooppa-keskisyyttä on myös kritisoitu: ”universaaleina” pidettyjen oikeuksien perustaa ei ole aina haluttu hakea Europasta.

Ihmisoikeuksia on myös kritisoitu eräänlaisena jatkumona kolonialismin sivistystehtävä-ideologialle. Marx tunnetusti piti niitä vain porvariston aatemaailman pönkittäjänä.

ARVOVALINTOJA / Mitä keskustelusta tulisi oppia? Ei ole syytä hakea tämänhetkiselle ihmisoikeuspuheella yhtä, historiallisesti pätevää alkuperää. Sen taustalla on monenlaisia kertomuksia, joissa nostetaan esiin erilaisia arvoja ja pyrkimyksiä.

Historiallisesti tarkasteltuna omistusoikeus näyttäytyy ehkäpä tärkeimpänä ihmisoikeusteemana — toisaalta omistusoikeuden käyttö on myös johtanut ihmisoikeuksien loukkaukseen.

Lähes mikä tahansa arvo voidaan ilmaista ihmisoikeuskielellä. Onkin todellinen poliittinen kysymys, mitkä ovat ”oikeita” oikeuksia, miten oikeuksia pitäisi painottaa ja millä tavoin niiden rajat tulisi vetää. Tässä mielessä raja ”oikeiston” ja ”vasemmiston” välillä ei ole vanhentunut.

Kirjoittaja on akatemiaprofessori ja kansainvälisen oikeuden asiantuntija Helsingin yliopistossa.

Lue lisää aiheesta: Talous & yhteiskunta