Tiedelobbarien ammattikunta ei ole uusi. Jo 1800-luvun alussa Suomen sodan aikaan Kuninkaallisen Turun akatemian, Helsingin yliopiston edeltäjän, lobbari Jacob Tengström varautui muutokseen.
Jos sodassa tulisi tappio, uudelle hallitsijalle, Venäjän keisari Aleksanteri I:lle, piti näyttää uskollisuutta. Se olisi varmin tapa taata yliopiston rahoitus, arvioi Tengström, Turun piispa ja yliopiston varakansleri.
Reaalipoliitikko uskoi, että Venäjän valtaus tulisi olemaan pysyvä. Siksi oli parasta pyrkiä saavuttamaan mahdollisimman paljon etuja henkilökohtaisilla suhteilla keisarin edustajiin. Tengström uskoi myös, että maan tulevaisuus kannatti rakentaa yliopistossa kasvatetun virkamiehistön varaan.
Uusi upea senaatintori
Taktiikka toimi. Vuonna 1809 sodan päätyttyä keisari vahvisti kaikki uuden suuriruhtinaskuntansa yliopiston ehdotukset.
Vuoden 1828 statuuteissa, yliopiston säädöksissä, vahvistettiin eräs merkittävä asia. Yliopiston asiat olivat suoraan keisarin alaisia eivätkä kuuluneet kotimaiselle hallinnolle. Nimi vaihtui Keisarilliseksi Aleksanterin yliopistoksi, kun yliopisto muutti Turun palon jälkeen Helsinkiin.
— Kun päätökset tulivat suoraan hallitsijalta, yliopiston asiat eivät olleet poliitikkojen kiistakapulana, historian emeritusprofessori Matti Klinge toteaa.
Hyvät välit keisarinvallan ja yliopiston välillä hyödyttivät molempia. Keisari edellytti uskollisuutta, eivätkä laajasta itsehallinnosta nauttineet suomalaiset vastustaneet.
Helsinkiin siirretty yliopisto sai kansainvälisestikin arvioiden hulppeat uudet tilat: päärakennuksen, kirjaston, sairaalan, kasvitieteellisen puutarhan ja tähtitornin. C. L. Engelin luoma empire-kortteli Senaatintorilla on edelleen yliopiston ja hallitusvallan näyttämö.
Tiede Suomen peruskivenä
1800-luvun mittaan yliopiston rahoitustilanne ja tieteellinen taso kohenivat entisestään. Keisari tuki suomalaisen tiedemaailman ja hallinnon tavoitetta kouluttaa korkeatasoinen virkamieskunta — ja sitä kautta edistää ja sivistää maata kaikin puolin.
— Näin myös tapahtui. Suomi vaurastui koko ajan, ja vallalla oli voimakas usko sivistykseen, siihen, että koulutus vie eteenpäin, Klinge sanoo.
Hallinto ja yliopisto toimivat samassa kaupungissa, keskitetysti.
— Keskittämisen tuloksena syntyi Suomi kansakuntana. Virkamiehet tutustuivat toisiinsa opiskelijoina ja veivät sivistyksen sanomaa joka puolelle maata.
1800-luvun kuluessa vahvistui aatteellinen suomalaisuusliike, ensin ruotsinkielisten keskuudessa. Suomalaisuusaate kukoisti yliopistossa ja vahvistui 1800-luvun lopulla. Fennomaanit halusivat sivistää kansaa, jotta olisi perusteltua sanoa, että valtaa kuului myös kansalaisille.
— Kansan sivistäminen oli yliopistolaisten hommaa. He pyrkivät osoittamaan, että Suomi on sivistyskansa. Kansallisia tieteitä, erityisesti historiaa, korostettiin, historiantutkija Marja Vuorinen toteaa.
Suomalaisuusaate opetettiin kansalle ylhäältä päin, mutta kansa omaksui aatteen. Fennomaanien keulakuvista muodostui uusi kansallinen eliitti.
Sivistystä kitkutellen
Johan Vilhelm Snellman on yksi näistä fennomaaneista, jotka vaikuttivat suuresti nuoreen, kansakunnaksi kehittyvään Suomeen.
Tie kansakunnan kaapin päälle oli pitkä. Jo tuohon aikaan yliopisto-opiskelu oli Saksan mallin mukaan ilmaista, mutta oppi oli omaksuttava latinaksi. Jos luentoja halusi ymmärtää kunnolla, piti maksaa professoreiden, dosenttien ja vanhempien ylioppilaiden yksityistunneista.
Kaikki opiskelijat eivät olleet vauraista perheistä eikä myöskään opettajakunnan tulotaso ollut kovin korkea. Pappissuvusta tullut Snellmankin maksoi opintovelkoja pitkän osan elämäänsä.
Dosenttina kitkutellessaan Snellman sai tuloja muiden tohtorien tapaan opettamalla kouluissa ja kirjoittamalla sanomalehtiin. Professuureja avautui harvoin, ja niistä käytiin valtakamppailuja. Snellmankin yritti monta kertaa saada virkaa yliopistolta. Hän oli ensimmäisellä ehdokassijalla filosofian professoriksi, mutta jäi poliittisten näkemystensä vuoksi nuolemaan näppejään.
Ei mikään koulu
Snellmanilla oli omat ajatuksensa siitä, mitä tieteen pitäisi olla. Hän oli humboldtilaisen sivistysyliopiston puolustaja. Yliopisto ei saisi alentua kouluksi. Koulussa luetaan läksyjä, mutta yliopistossa ”ajatteleva subjekti kasvatetaan tietoon ja siveellisyyteen”.
Ensisijaista sivistysyliopistossa on akateeminen vapaus. Se tarkoittaa, että kukaan muu kuin tutkija tai opettaja itse ei voi puuttua tutkimuksen tekotapaan tai tuloksiin. Kaikkea kuuluu tutkia mihinkään ehdottomaan auktoriteettiin nojaamatta.
Viime kädessä yliopistolainen itse määrittää, mihin hän aikansa käyttää. Yliopiston opiskelijat pitäisi kasvattaa kantamaan tällainen vapaus ja siihen kuuluva vastuu.
Snellmanin aatteet kansansivistyksestä ja yhteiskunnallisesta kritiikistä jäivät vaikuttamaan yliopistoon ja laajemminkin yhteiskuntaan. Professuurikin irtosi lopulta vuonna 1856.
Kun Suomi itsenäistyi vuonna 1917, tutkijat olivat huolissaan. Alkaisiko hallitus nyt sekaantua yliopiston asioihin? Huoli osoittautui turhaksi, sillä uuden valtion hallitusmuotoon kirjattiin erikseen pykälä, jossa taattiin Helsingin yliopiston itsehallinto-oikeus. Se oli ainutlaatuista, ehkäpä koko maailmassa.
Uranuurtajan kova sarka
Tutkimus ja opetus olivat vapaita poliittisesta ohjauksesta. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että kaikki tutkijat olisivat olleet vapaita.
Tutkijan vapaus on valkoisen miesprofessorin vapautta, sanottiin tieteentutkimuksessa 1980-luvulla. Jos vuonna 1917 yliopistoon kirjoittautunut Hilma Granqvist olisi kuullut lausahduksen, hän olisi varmaankin nyökännyt hyväksyvästi.
Hilma Granqvist oli Suomen ensimmäinen naispuolinen käytännöllisen filosofian tohtori ja maailman ensimmäisiä osallistavaa havainnointia tehneitä antropologeja. Hänen tutkimuksensa Palestiinan alueen ihmisistä saavutti kansainvälistä mainetta. Tutkimusta luetaan edelleen.
Kotimaassa Granqvistin työ jäi kuitenkin omana aikanaan vaille arvostusta. Hän käytti uutta antropologista tutkimusmenetelmää, jossa keskitytään yhteen asiaan erittäin tarkasti. Muutamaa vuotta myöhemmin Bronislaw Malinowski käytti samoja metodeja tutkimuksessaan. Malinowskia pidetään osallistavan havainnoinnin — nykyäänkin käytetyn tutkimusmetodin — kehittäjänä.
Granqvist kirjoitti usein, että toivoisi tekevänsä työtä toisella tavalla, mutta se olisi käynyt hänen luontoaan vastaan.
— Jos hän tiesi, että hän oli oikeassa, hänen piti toimia juuri niin, kuvaa Granqvistin työhön perehtynyt tutkijatohtori Patricia Berg Suomen Lähi-idän instituutista.
Veli rahoitti siskonsa työn
Miesvaltainen Helsingin yliopiston tutkijakunta piti Granqvistin väitöskirjaa palestiinalaisten naisten häistä liian kuvailevana. Odottamattomia tutkimustuloksia, esimerkiksi sitä, että kaikki islaminuskoiset palestiinalaiset eivät menekään naimisiin serkkujensa kanssa, vastustettiin. Väitös ei mennyt läpi Helsingin yliopistossa, mutta se hyväksyttiin lopulta Åbo Akademissa.
Kansainvälisen tutkijayhteisön kannustuksesta rohkaistunut Granqvist haki dosentuuria Helsingin yliopistosta. Se olisi taannut pienen mutta tasaisen toimeentulon. Hän ei kuitenkaan saanut dosentuuria, koska osa professoreista vastusti nimitystä.
Hilma Granqvist jatkoi antropologina ilman yliopiston tukea. 82-vuotiaaksi elänyt tutkija kirjoitti useita kirjoja palestiinalaisen kylän elämästä. Granqvistin tieteellisen työn rahoitti hänen liike-elämässä vaurastunut veljensä.
Uusi ketterä tutkija
Perinteisen tutkijan mallin tiedämme. Hän tekee perustutkimusta tieteellisen uteliaisuutensa innoittamana. Tutkimustulosten pätevyyttä arvioivat toiset saman alan tutkijat. Ehkä Snellman tai Granqvist olivat tämäntapaisia puurtajia?
Jo vuosikymmeniä tieteentutkimuksessa on puhuttu uuden tiedon tuottamisen mallista, joka eroaa perinteisestä tieteentekemisestä. Tämä uusi muoto on soveltavaa ja siinä tähdätään käytännön hyötyyn, ongelmanratkaisuun. Uudessa tutkimustavassa tavoitteita asettaa rahoittaja.
Työ on myös tieteidenvälistä, koska tutkittavat ilmiöt edellyttävät laajaa, monialaista osaamista.
— Ajatus tutkijankammiossa yksin puurtavasta, vakinaisessa työsuhteessa olevasta tutkijasta, joka omistautuu kaikessa rauhassa omille tutkimusintresseilleen, on haalistunut, toteaa Tampereen yliopiston tutkimusjohtaja Oili-Helena Ylijoki.
Tilalle on tullut joustava, ketterä tutkimustiimin jäsen, joka työskentelee tehokkaasti ja organisoidusti.
— Hän tekee töitä vaihtuvissa projekteissa ulkopuolisen rahoittajan rahoituksen turvin, Ylijoki kiteyttää.
Mitali varmisti paikan
Uuden tiedon tuottamisen tapa saattaisi kuvata apulaisprofessori Henna Tyynismaan työtä. Hänen tutkimusryhmänsä tutkii Helsingin yliopistossa neurologisten sairauksien genetiikkaa ja mitokondrioiden toimintahäiriöitä.
Biologin koulutuksen saanut Tyynismaa perusti tutkimusryhmänsä lääketieteelliseen tiedekuntaan. Aluksi Tyynismaa haki kaikenlaista rahoitusta, koko ajan, pieniäkin summia ja sellaisiakin apurahoja, joiden saaminen oli epätodennäköistä.
Sitten kävi tuuri. Tyynismaa sai nuorille tutkijoille tarkoitettua Euroopan tutkimusneuvoston rahoituksen viideksi vuodeksi. Erittäin kilpailtua rahoitusta on kutsuttu tiedemaailman mitaleiksi.
ERC-rahoituksella Tyynismaa saattoi palkata neljän hengen tutkimusryhmän ja kustantaa hankalia ja riskialttiita solukokeita. Saavutuksen ansiosta hänet kutsuttiin tiedekunnan apulaisprofessoriksi. Apulaisprofessorikauden jälkeen työtä syynätään ja jos Tyynismaa läpäisee arvioinnin, hän saa professuurin.
16 tutkijan tiimi
Jos Tyynismaa ei olisi saanut ERC-rahoitusta, olisi hyvin voinut käydä niin, ettei hän olisi voinut jatkaa ainakaan Helsingin yliopistossa, sillä työsuhde olisi päättynyt akatemiatutkijakauden jälkeen.
— ERC-rahoitus on auttanut saamaan myös muuta rahoitusta, Tyynismaa arvioi.
Tutkimusjohtajana Tyynismaan on pidettävä huolta siitä, että ryhmä on tarpeeksi iso, jotta siinä olisi riittävästi osaamista ratkoa monimutkaisia ongelmia. Nyt ryhmässä on kuusitoista tutkijaa. Isolla tutkimusryhmällä pitää olla erilaisia projekteja, jotta voitaisiin hakea rahoitusta eri rahoittajilta.
Paluu apurahahakujen arkeen koittaa, kun Tyynismaan ERC-kausi loppuu ensi vuonna.
Mihin aika katoaa?
Tämän päivän tutkijoilta edellytetään artikkeleita kansainvälisissä julkaisuissa. Vaatimukset ovat tiukat, erityisesti kokeellisessa tutkimuksessa, jota Tyynismaan ryhmä tekee.
— Jos haluaa artikkelin hyvään julkaisusarjaan, pitää käyttää älyttömän paljon erilaisia menetelmiä. Silloin ryhmässä pitää olla monta ihmistä, jotka ovat eri alojen asiantuntijoita. Tutkimusjohtajalla pitää olla tarpeeksi rahoitusta, jotta hän voisi maksaa palkkaa tutkijoille useiden vuosien ajan, jotta he kehittyvät hyviksi työssään, Tyynismaa selittää.
Kun koko ajan on käynnissä monenlaisia projekteja, aika on kortilla.
— Aina on sellainen tunne, että ei ole tarpeeksi aikaa paneutua jokaisen projektin yksityiskohtiin niin hyvin.
Toisaalta se on tarkoituskin, sillä tutkimusryhmän jäsenet perehtyvät jokainen omaan asiantuntemusalaansa.
Aikaa menee myös papereiden pyörittelyyn. Jos hallintoon saisi enemmän tukea, tutkimukseen voisi keskittyä paremmin.
— Tutkimus ja koko yhteiskunta on muuttunut sellaiseksi, ettei kenelläkään ole enää aikaa mihinkään. Aika on vain kadonnut jonnekin.
Kapitalistinen tiede
Oili-Helena Ylijoen mukaan tiede markkinaistuu. Tieteeltä odotetaan jatkuvasti kiihtyvää innovaatioiden virtaa, joita voidaan hyödyntää kaupallisesti.
Akateeminen kapitalismi merkitsee paitsi tutkimustulosten kaupallistamista ja tutkimuksesta alkunsa saavia yrityksiä myös tutkimuksen kilpailua.
— Yliopistot, tutkimusryhmät ja yksittäiset tutkijat kilpailevat keskenään rahoituksesta. Samalla tutkijoiden urat eriarvoistuvat.
Tutkija myy aikaansa ja rahoittaja ostaa sitä. Tuotteistamisen logiikassa tutkimuksesta tulee määräaikaista.
— Koskaan ei voi tietää, mitä, mistä, milloin ja kuinka pitkäksi aikaa rahaa on tulossa.
Projekteihin voi tulla katkoksia tai rahoitusten määrät eivät ole suhteessa hakijoiden määriin. Pitkäjänteisyys ja laatu kärsivät.
Rahoitukseen liittyvät asiat ovat tutkijoiden suurimpia huolia, Ylijoki tähdentää. Sitä murehtivat tutkimusjohtajat, joiden pitää hakea rahoitusta koko ajan, jolloin aika ei enää riitä oman tutkimuksen tekemiseen.
Sitä murehtivat eritoten projektitutkijat, joiden toimeentulo koostuu pätkistä.
Kilpaile tai kaadu?
Pitkäaikainen turvattomuus syö motivaatiota.
— Projektiluontoinen tiede ei tulisi toimeen ilman joustavia ja ketteriä projektitutkijoita, jotka siirtyvät hankkeesta toiseen rahoituksen perässä, Ylijoki sanoo.
Onko tieteen poliittinen ohjaus voimistunut? Ylijoki ei ole aivan varma. Tieteeseen on aina kohdistunut odotuksia. Vanhan yliopistolain aikaiset vakivirat takasivat tutkijoille vapautta, mutta silloinkin pestiin liittyi vaateita.
Entä miten suuri osa yliopistotutkimuksen rahoituksesta pitäisi olla kilpailtua? Kilpaillun rahoituksen poukkoilevuus ja epävarmuus sopivat huonosti yhteen pitkäjänteisyyttä vaativan työn kanssa. Yliopistojen perusrahoitus pitäisi turvata, Ylijoki painottaa.
— Rahoitus on merkittävin keino, jolla tiedettä voi ohjata.
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/02/19.
Kohti lahjoituskulttuuria
Helsingin yliopisto on alkanut kerätä lahjoitusvaroja tutkimukseen ja opetukseen entistä järjestelmällisemmin. Yksi syy on se, että yliopistojen kolmas tehtävä eli yhteiskunnan palveleminen korostuu yhä enemmän. Lahjoituskampanjat ovat hyvä tapa solmia suhteita tutkimuksesta kiinnostuneisiin ihmisiin, yrityksiin ja järjestöihin. Lahjoittaja kokee olevansa osa samat arvot jakavaa yliopistoyhteisöä.
Lahjoittajat eivät pääse määrittelemään tutkimuksen ehtoja, sillä tieteen autonomiasta pidetään kiinni.
— Yleensä me itse ehdotamme lahjoituskohdetta, vaikkapa professuuria. Toivomme kuitenkin, että lahjoittaja voisi käydä dialogia tutkijoiden kanssa. Lahjoittajat voivat aiheesta kiinnostuneena tarjota uusia näkökulmia tutkimukseen, Helsingin yliopiston varainhankinnasta vastaava yhteyspäällikkö Pia Dolivo arvioi.
Lahjoitusvarojen osuus yliopiston budjetista on varsin pieni. Varainhankinnassa yliopisto katsookin tulevaisuuteen: tavoitteena on kestävän lahjoituskulttuurin syntyminen.
Kaukana tulevaisuudessa siintää unelma, että lahjoitukset ja niistä rahastoimisen kautta saadut tuotot kasvavat niin merkittävästi, että yliopiston omavaraisuus kasvaa. Tämä edellyttäisi, että myös valtio antaisi rahaa yliopiston oman pääoman kasvattamiseksi.
Lahjoitukset eivät kuitenkaan korvaa valtion perusrahoitusta.
— Jos todella tahdomme menestyä pitkällä aikavälillä ja että rahavirrat kasvavat, se edellyttää, että lahjoituskulttuuri vakiintuu ja sille löytyy arvostusta, Dolivo painottaa.