Kaupunkitarinoita Helsingistä

12 tutkijaa, 12 erilaista kaupunkikertomusta. Toinen vannoo tiiviin kaupunkirakenteen nimeen, toinen muistuttaa viheralueiden monimuotoisuudesta. Helsinki on jo monin osin mainio pääkaupunki, mutta parannettavaakin tutkijat löytävät.

Elämme talouskysymysten hallitsemaa aikaa. Niinpä ei ehkä ole yllättävää, että kaupunkisuunnittelun keskeiseksi ajatukseksi on viime vuosina noussut uudeksi urbanismiksi kutsuttu suuntaus, jonka mukaan hyvä kaupunki on tiivis ja yhtenäinen.

Tiivis kaupunki on taloustieteen näkökulmasta paras vaihtoehto, toteaa kaupunkitaloustieteen emeritusprofessori Heikki A. Loikkanen.

— Tiivis kaupunki tarjoaa yrityksille etuja hyvällä sijainnilla lähellä muita. Se mahdollistaa työntekijöiden ja alihankkijoiden erikoistumisen. Kotitalouksille tiivis kaupunki antaa korkeamman tulotason, suuremman kirjon hyödykkeitä ja sujuvat työmarkkinat, Loikkanen vakuuttaa.

Lähiöiden varaan rakennetussa, hajanaisessa kaupungeissa julkisten palvelujen tuottavuus jää helposti alhaiseksi, kun resurssien ja palveluiden yhteiskäyttö on vaikeaa, eikä julkinen liikenne kannata. 

—Yhdessä lähiössä koulut ovat pullollaan, toisessa niitä lakkautetaan, Loikkanen kuvaa.

Hajautunut kaupunkirakenne tarkoittaa myös asuntotiheyden laskua, mikä tekee asumisesta kallista. Tämä heijastuu työvoimakustannuksiin.

— Maankäytön tiivistäminen ja asumisen hinnan lasku olisi ajan mittaan paljon tehokkaampi piristysruiske kilpailukyvylle kuin yhteiskuntasopimus, Loikkanen arvioi.

VIHREÄN SÄVYJÄ / Mutta voiko taloudellista näkökulmaa painottava korttelikaupunki olla ekologisesti kestävä? Kaupunkiekologian professori Jari Niemelän mukaan se on täysin mahdollista.

— Avainsana on monipuolisuus. Hyvässä kaupunkirakenteessa on erilaisia alueita ja erilaista luontoa. Kaupungissa voi olla hoidettuja paraatipuistoja, mutta pitäisi olla myös metsäisemmiksi jätettyjä alueita. Keskustan ulkopuolella voi olla laajojakin viheralueita, kuten Helsingin keskuspuisto.

Tarkkaa määrää kaupunkivihreälle Niemelä ei ala linjata.

— Se riippuu paljon olosuhteista. Tällä hetkellä noin 40 prosenttia Helsingistä on viheralueita.

Niemelä rakentaisi uutta tiivistämällä ennemmin vanhoja asuinalueita kuin parturoimalla uusia alueita.

Metapopulaatiotutkimuksen uranuurtaja, tuore akateemikko Ilkka Hanski korostaa hänkin kokonaisuutta yksityiskohtien sijaan.

— Eläimet tarvitsevat viheralueiden ryppäitä, joiden turvin ne voivat liikkua alueelta toiselle. Olennaista on myös viheralueiden monimuotoisuus. Esimerkiksi kaikkia kaatuneita puita ei pitäisi korjata pois, vaan niiden pitäisi antaa lahota rauhassa.

Suuntaa-antavana suosituksena Hanski pitää noin 20 prosenttia vihreää ympäristöä tiiviistikin rakennetuilla alueilla. Kaupunkien viheralueet eivät ole vain eläimiä ja kasveja varten.

 

SOTEN RINNALLE / Ilkka Hanski on tehnyt viime vuosina tutkimusta yhdessä allergologian emeritusprofessori Tari Haahtelan kanssa. Heidän muotoilemansa biodiversiteettihypoteesin mukaan ihminen tarvitsee terveenä pysyäkseen kontaktia ympäristömikrobien kanssa. Sekin on osa luonnon monimuotoisuutta.

— Luonnossa hengitämme, kosketamme, syömme ja juomme kaikenlaista, mitä emme edes huomaa, Haahtela selittää.

Asvaltilla peitetyssä ja säännöllisesti pestyssä kaupunkiympäristössä monimuotoisuus on kortilla. Havaintojen mukaan kliininen ympäristö altistaa allergioille ja astmalle. Kyse voi kuitenkin olla sivilisaatiosairauksista laajemminkin, diabetesta ja ylipainoa myöten. Jotkut kytkevät mikrobistoltaan köyhän ympäristön jopa syöpiin.

Haahtelan mukaan landea voi tuoda stadiin. 

— Olisi hyvä, jos kaupungissakin voisi syödä marjoja suoraan pensaasta. Paljon puhutaan sote-ratkaisusta, mutta tässä olisi todellinen tapa parantaa suomalaisten terveyttä ja hyvinvointia.

Kaupungin maaseutumaistaminen ei välttämättä kysy suuria viheralueita. Haahtelan mukaan paljon voidaan tehdä laittamalla viljelmiä katoille, parvekkeille tai vaikka seinille.

VEDEN JA ILMAN KIERROT / Eliöiden lisäksi viheralueet ovat tärkeitä myös veden liikkeelle. Kaupunkivesien kannalta nykymallinen asvalttikaupunki ei toimi.

— Veden johtaminen asvaltilta viemäreihin, kuormittaa vesistöjä ja lisää tulvimisriskiä, tohtorikoulutettava Maija Taka Helsingin yliopiston geotieteiden ja maantieteen laitokselta kertoo.

Parempi olisi, jos iso osa vedestä saisi imeytyä maahan. Tässä voisivat olla apuna viherkatot, mutta myös rakentamatta jätetyt alueet kortteleiden välissä auttavat. Tai ehkä voisimme vaihtaa asvaltin hiekkateihin?

— Itse asiassa se ei juuri auta. Tiiviiksi painautunut hiekkatie voi läpäistä vettä melkein yhtä heikosti kuin asvaltti. Sekä vesistön että kaupungin oman luonnon kannalta parasta olisi, jos vedelle jäisi kaupungissakin luonnollisia reittejä, Taka kertoo.

Mutta ihan kaikkeen ei viheraluekaan pysty. Ilmanlaatua parantaa vain liikenteen ja muiden päästöjen vähentäminen, toteaa urbaanien ekosysteemien professori Heikki Setälä.

— Mitä tiiviimpi ja korkeampi kaupunki, sitä parempi ilmanlaadun kannalta. Tässä ilmanlaadun ja hulevesien vaatimukset ovat tavallaan ristiriidassa, Setälä tuumii.

Ilmanlaadun kannalta puut voivat lähinnä rajata epäpuhtauksien leviämistä.

— Kaupunkivihreästä voidaan rakentaa aitoja teiden varsiin, jolloin liikenteen päästöt voidaan pitää tien puolella.

Mutta kapeillakin kaduilla on ongelmansa. Ilman vaihtuvuus niillä on huonoa, toteaa yliopistotutkija Leena Järvi Helsingin yliopiston fysiikan laitokselta.

— Tutkiessamme ilmanvirtauksia pohdimme paljon katujen leveyden suhdetta talojen korkeuteen. Jos talot ovat esimerkiksi 24 metriä korkeita — Helsingin kantakaupungin normi — tulisi kadun olla 60 metriä leveä, jotta ilma vaihtuisi kunnolla.

Katujen leveys ei kuitenkaan ole ainoa tapa vaikuttaa virtauksiin. Paljon on merkitystä sillä, miten kadut suhteutuvat tuulen suuntaan, Järvi korostaa.

ENERGIAPIHIT TALOT, YHTEISÖPIHAT / Euroopassa 75 prosenttia energiasta kulutetaan kaupungeissa. Teknillisen fysiikan professori Peter Lundin mukaan kaupunkisuunnittelulla on keskeinen rooli siinä, miten kaupunkeihin saataisiin tulevaisuudessa omaa, erityisesti aurinkoenergiaan pohjautuvaa energiantuotantoa.

— Olennaista olisi optimoida auringonvalon saatavuus. Rakennuskorkeus voisi esimerkiksi laskea kohti etelää, jotta mahdollisimman moni rakennus saisi valoa.

Olisiko energiatehokas kaupunki tiivis vai hajallaan?

— Tiivis kaupunki helpottaa keskitettyjen energiaverkkojen kuten kaukolämmön hyödyntämistä ja vähentää liikennettä. Useaan keskukseen jaettu himmelikaupunki kuluttaa enemmän energiaa, sillä välimatkat pidentyvät.

Tiiviyden lisäksi kaupunkisuunnittelussa kannattaisi kiinnittää huomiota myös siihen, etteivät alueet eriydy toisistaan liikaa, toteaa kulttuurisen terveyden ja hyvinvoinnin professori Marja-Liisa Honkasalo Turun yliopistosta.

— Lähiöt, joihin huono-osaisuus keskittyy, ovat hyvinvoinnin kannalta hyvin haastavia. Parempi olisi, jos erilaiset asukasryhmät asuisivat keskenään eri osissa kaupunkia.

Yhteisöllisyyden on nähty lisäävän ihmisten hyvinvointia. Vaikka lähiöiden voisi ajatella olevan korttelikaupunkia yhteisöllisempiä, Honkasalo ei pidä alueiden kokoa tai muotoa ratkaisevana.

— Tärkeämpää olisi saada kaupunkiin lisää yhteisöllisiä tiloja, kuten pihoja ja puistoja, joissa ihmisten olisi helppo viettää aikaa ja tutustua.

Myös asukastalot voivat olla yhteisöjen kokoontumispaikkoja, samaten aktiivisesti toimintaansa kehittävät kirjastot.

VIIHTYISYYS RATKAISEE / Olemmeko jo löytäneet ihannekaupungin: tiiviin, mutta luonnonläheisen, kerrostalovaltaisen, mutta kutsuvan? Ei hötkyillä vielä.

Kaupunkisosiologian professori Matti Kortteisella on nimittäin kiusallisia uutisia.

— Ihmiset eivät halua asua tiiviillä alueilla. Teimme juuri yli 20 000 ihmisen kyselytutkimuksen asukastyytyväisyydestä Helsingin seudulla. Kaikkein tyytyväisimpiä olivat Helsingin kehyskunnissa asuvat.

Kortteisen mukaan tulosta selittää kaksi tekijää. Korkeaksi rakennettu, tiivis asuinympäristö koetaan epäviihtyisänä. Toinen tekijä liittyi naapureihin: sosiaalisesti sekoitettua asuntokanta vierastetaan, koska se saattaa olla rauhaton. Kehyskunnissa on paljon pientaloalueita, joilla ei ole vuokrataloja eikä sosiaalisesti tuettua asumista.

2000-luvun kaupunkisuunnittelussa on puhuttu paljon taloudelle tärkeästä luovasta luokasta, jonka yleensä ajatellaan kaipaavan suurkaupungin sykettä. Elina Eskelä väitteli tänä vuonna Helsinkiin muuttaneesta, muun muassa intialaistaustaisesta koulutetusta työvoimasta. Tutkimuksen mukaan tulijoiden urbanismia on liioiteltu.

— Moni kaipaisi omakotitaloon. Iso kysymys onkin, miksei niitä ole juuri tarjolla vuokramarkkinoilla. Monilla kansainvälisillä ammattilaisilla on mukanaan perhe, joten he arvostavat tilaa ja pihaa.

Helsingin julkinen liikenne sen sijaan miellytti kansainvälisiä osaajia — se suorastaan ylitti odotukset. 

UNELMIEN PYRAMIDIT / Entä jos mietimme kaupunkeja sen mukaan, missä ihmisen olisi luontaisesti hyvä olla? Evoluutiopsykologi Markus J. Rantala Turun yliopistosta innostuu ajatuksesta. Rantala suosisi korkeaa rakentamista: tiivis asuminen vähentäisi autojen tarvetta ja tilaa säästyisi luonnolle.

—Ihminen pitää siitä, että näkee kauas, muttei ole muiden katseltavana, Rantala selittää.

Korkeissa rakennuksissa joidenkin ongelmana voisi olla korkean paikan kammo. Siitä pääsisi rakentamalla taloista pyramidimaisia, ylöspäin kapenevia.

— Yli 20-kerroksiset pyramidit takaisivat sen, että tiiviilläkin alueella talojen välille voisi jättää kosolti vihreää.

Luonnossa liikkuminen rauhoittaa meitä. Siispä myös pyramidien parvekkeille tarvitaan puutarhamaisia keitaita, Rantala hahmottelee.

Valtavissa taloissa asuisi kuitenkin tuhansia ihmisiä. Näin suuressa joukossa ihminen ei välttämättä viihdy, kuten Kortteisen ryhmä tutkimuksessaan totesi. Rantala jakaisikin talot kerroksen tai muutaman välein noin 200 hengen yhteisöihin.

—Niillä voisi olla yhteinen piha tai parveke. Olisi hyvä, jos ihmiset saisivat myös vaikuttaa siihen, keiden kanssa pihansa jakavat.

 

MONTA? / Saa nähdä, miten tutkijoiden painotukset vaikuttavat jatkossa pääkaupungin tuleviin kaavoituksen, rakentamisen ja asumisen ratkaisuihin. Helsingin asukasluku vuoden alussa oli 620 715, 8 051 henkeä suurempi kuin vuotta aiemmin. Lisää kaupunkilaisia on luvassa. //

 

Lisää poikittaisia ja pyöriä Helsinkiin

Joukkoliikenteen poikittaisyhteyksien parantaminen, polkupyörille vaunuja joukkoliikenteeseen ja uudenlainen kaupunkipyöräjärjestelmä — siinä geoinformatiikan apulaisprofessori Tuuli Toivosen ehdotukset tehokkaimmista tavoista parantaa Helsingin liikennettä.

Toivosen ryhmä selvittää, millaisia matka-ajat eri paikkojen välillä ovat eri kulkumuodoilla. Tällä hetkellä Helsingin keskustan saavutettavuus joukkoliikenteellä on erittäin hyvä. Toivonen kertoo australialaisryhmän 26 kaupungin vertailututkimuksesta: Helsinki oli monella mittarilla ykkönen.

Parannettavaa olisi kuitenkin poikittaislinjoissa, joihin Toivonen investoisi mieluusti lisää. Raideliikenne on yksi tulevaisuuden vaihtoehdoista.

— Pyörien ottamista juniin ja metroon tulisi helpottaa. Niitä varten voisi olla vaikka omia vaunuja Kööpenhaminan malliin.

Toivonen ehdottaisi myös uutta kaupunkipyöräjärjestelmää, vaikka Helsingin kaupungin edellinen kokeilu ei jäänyt mieleen kovin onnistuneena.

— Matka-aika lyhenee selvästi, jos pyöräily kytketään joukkoliikenteeseen. Olisi tärkeää hankkia kunnon pyöriä, joiden käytöstä perittäisiin kuukausimaksu. Samalla tiedettäisiin, kenellä pyörä on. Niin ne eivät päätyisi satama-altaisiin.

Liikennehankkeista Toivonen satsaisi nykyistä nopeampaan junayhteyteen lentokentälle.

 

Rikas, köyhä kaupunki

Kaupungit ovat talouden keskuksia, joissa työn tuottavuus on kovempaa kuin maaseudulla. Tuottavuus luo kaupunkiin myös tulo­eroja, erityisesti kuin kaupunki kasvaa.

— Kasvun aikana osa kaupunkilaisista rikastuu, kun uudet innovaatiot tuovat tulosta. Toisaalta kasvaviin kaupunkeihin muuttaa tulijoita, joiden on ainakin alkuun vaikea päästä mukaan kehitykseen, Heikki A. Loikkanen kertoo.

Helsingin seudulla tämä on näkynyt varsinkin 20 viime vuoden aikana, kun parhaiten tienaavien pääomatulot ja varallisuus ovat kasvaneet selvästi. Kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara kertoo yläluokan vaurastumisen näkyvän jo rakennuskannassa.

— Pääkaupunkiseudulle on tullut uutta luksusta, jollaista 1980-luvulla ei vielä näkynyt: suuria kattohuoneistoja kerrostaloihin ja pientaloalueita, joilla talojen koko lähestyy jo amerikkalaisia mittoja. Kuntosali ja elokuvateatteri ovat näissä taloissa ihan tavallisia.

Isoista omakotitaloista huolimatta Helsingin kalleimmat alueet ovat kaupungin keskustassa.
Siellä myös asuu varakkain väki, jos tulot suhteutetaan perhekokoon. Tässä suhteessa Helsinki noudattaa yleiseurooppalaista kaupunkimallia. Maailmalla, eritoten Yhdysvalloissa, on kuitenkin esimerkkejä kaupungeista, joissa keskusta on jäänyt ”huonoksi” alueeksi ja varakkaat siirtyneet lähiöihin.

— Vanhoissa teollisuuskaupungeissa keskustat on alun perin rakennettu työläisille. Asuntokanta ei houkuttele varakkaita, Vaattovaara huomauttaa.

Vuokrasäännöstelyn on tarkoitus pitää keskusta-asuminen pienituloisten ulottuvilla. Samalla se kuitenkin vie omistajien halun investoida keskustataloihin, professori Heikki A. Loikkanen arvioi.

— Vuokrasääntelyä ja maanvuokrien subventointia parempi vaihtoehto on asukkaiden elämäntilanteeseen sidottu asumistuki. Tuki muuttuisi perheen tilanteen mukaan, eikä se lukitse aikanaan saatuun halpaan asuntoon.

Miten pitää keskusta viihtyisänä, mutta samalla varmistaa, että myös pienituloisilla on varaa asua siellä? Nämä ovat kaupunkisuunnittelun peruskysymyksiä, Loikkanen toteaa.

Yksi tuloeroja tasaava tekijä on taantuma. Jos kaupunki ei kasva, asukkaiden ja asuinalueiden väliset erot tasoittuvat.

Luksusasumisen ja sosiaalisesti tuetun asumisen sekoittamiseen kaavoituspolitiikalla molemmat professorit suhtautuvat nihkeästi.

— Tehokkaampaa on kouluolojen parantaminen ja suorat tuet
niitä tarvitseville, Loikkanen toteaa.

Vaattovaara kyseenalaistaa koko sekoittamisen mielekkyyden.

— Hyvässä kaupungissa voi olla erilaisia alueita, luksusta ja rosoa. Minusta se on kaupunkien vahvuus.

Lue lisää aiheesta: Talous & yhteiskunta