Eteenpäin Josef Stalinin ja Goldman Sachsin viitoittamalla tiellä

Professori Markku Kuisma kirjoittaa esseessään, että Pohjoismaisia saavutuksia kannattaa juhlia joka päivä.

Essee on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa 6-7/2012.

Johtajat sekoilevat, poliitikot kompuroivat, populismi jyllää. Mikä Suomessa mättää?”

Kysymys oli asetettu Kauppalehden kiertohaastattelussa pari kuukautta sitten. Yksi haastatelluista vastasi lonkkalaukauksella:

”Maailman voimasuhteet ovat muutoksessa. Vanha maailma on vaarassa menettää pitkään pitämänsä johtajuuden BRIC-maille. Siksi pallo on hukassa Euroopassa, läntisessä maailmanpiirissä ja samassa sopulilaumassa kohti jyrkännettä kulkevalta Suomelta. Kun näköalat ovat sumeat ja euroa ja dollaria suuremmat tavoitteet hukassa, peli kovenee, tunnelma laskee ja hermostuneisuus valtaa alaa. Katso miten ahdistettu rottalauma käyttäytyy ja opi”.

Vastausta ei oikeastaan sävyttänyt tavanomaisen harmaa mielenmaisema. Pikemmin kyse oli yrityksestä hahmotella käynnissä olevien suurten muutosten vaikutuksia. 

Eipä silti, ehkä meissä on aika lailla rituaalivalittajan ja ilonpilaajan vikaa. Ei kannattaisi, semmoisella tyylillä synnytetään vain apatiaa, ei korjata korjattavissa olevaa.
Aihettakaan ei ole, jos katsotaan sitä millaisissa oloissa saamme elää.

Jos on mahdollisuus asua kuivissa ja lämpimissä sisätiloissa, saa jokapäiväisen leipänsä ja on kaiken päälle vapaus äänestää jaloillaan, arjen riemulle on turha asetella rajoja. Kaikki tämän yli menevä hyvä on jo bonusta, josta on syytä suureen iloon.

Olen vakavissani. Pohjoismaat ovat kyenneet vuosisadassa luomaan uskomattoman toimivia yhteiskuntia ja kilpailukykyisiä talouksia — vieläpä melko tyylipuhtaasti enemmistön tyranniaan nojaten ja markkinafundamentalististen uskontunnustusten vastaisesti.

Vaikka kaikessa menestyksessä on aina mukana onnekasta sattumaa, pohjoismaisista saavutuksista on kaikki syy liputtaa joka päivä.

Tunnelmia hallitsee silti aistimus käänteestä kehnompaan. Kaikesta näyttää syntyvän tuskastuttavaa sotkua, umpikujia, syöksykierteitä tai vähintään onnetonta sähellystä. 

Ei tarvitse katsoa kuin Brysseliin. Upeana rauhanprojektina hintansa moninkertaisesti maksanut unioni todistaa nyttemmin joka päivä Timo Soinin ja Björn Wahlroosin lähes identtiset diagnoosit oikeiksi. Tämän EU tekee ihan itse, valitettavasti. Taudinkuvan määrittämiseen ei tarvita pahaa tahtoa, kansalliskiihkoa eikä kansainvälisen yhteistyön vieroksuntaa. 

Yksi syy sotkuun on yleisesti tunnustettu. Etenkin euroa rakennettiin alkujaankin huojuvalle perustalle, toiveunien fantasiakivijalan varaan. 

Perusteiltaan haperoa rakennelmaa ryhdyttiin lopulta korjaamaan tavanomaisilla EU-metodeilla — ensin poliittisesti epäkorrekti todellisuus kieltämällä, sitten epämääräisillä julistuksilla, yhtä epämääräisillä byrokratiaohjelmilla ja sitten rahaa liian myöhään ja vääriin paikkoihin syytämällä. Kriisistä onnistuttiin luomaan iso ja pysyvä fiasko.

Tätä ei sano mielellään. Euroopan idea on kuitenkin niin hyvä, ettei jatkuvaa omaan polveen ampumista mielellään vaieten seuraa. Siksi se on nyt sanottava: missä EU, siellä ongelma.   

Yksi EU:n pakkolevittämistä vitsauksista kiteytyy byrokratian lohduttomaan paisumiseen. Ilmiö on merkillisellä tavalla fundamentaalinen osa unionipolitiikkaa, yhtä väistämätön kuin koiranpaska keväthangilla ja tappajapyöräilijät Helsingin jalkakäytävillä. Ehkä byrokratiasyövän leviämisessä on taustalla sama harha, jolla EU kuvittelee ottavansa ”niskalenkin markkinavoimista”. Keinoilla ja asenteilla, joita tähän mennessä on nähty, niskalenkki ei onnistu ikinä. Tai jos onnistuu, sekä potilaat että hoitajat nääntyvät.  

Jos väkeviä markkinavoimia ryhtyy taltuttamaan, voimaa pitää olla kuin Pattonin panssariarmeijassa. Ja sitä voimaa on myös käytettävä niin, että finanssilinnakkeiden ovista mennään sisään pielet ryskyen, koputtelematta.

Panssariarmeijan iskuvoimaa ei pidä käyttää kuin harvoin ja harkiten. Säädeltävien ja kurissa pidettävien on silti tiedettävä pelätä väärän toiminnan seurauksia. Näitä asioita ei hoidella kukkasin, korulauseilla eikä pehmeällä myötätunnolla. 

Iskuissa, kuten ylipäätään markkinoiden sääntelyssä on oltava myös tarkkuutta kuin neurokirurgilla.  Vaikutuksen on oltava toivottu ja sivuvaikutukset on minimoitava. Suuret puheet ja sinne tänne huiskiminen kansansuosion toivossa kantaa kyllä kauas, mutta vain vahingossa oikeaan suuntaan.
Kaiken lisäksi sääntelyn on oltava kevyttä kuin pikkulinnun lento, ainakin mikäli vireää taloudellista toimeliaisuutta halutaan ylläpitää. 

Raskas byrokratia on kauhistus yritteliäisyydelle. Ja niin se on tietysti yliopistoillekin, minkä olemme oppineet viime vuosina tietämään. On veikeää, että sekava byrokratia ja yhtä sekavat puheet tulivat tukahduttamaan suomalaisia yliopistoja juuri siinä saumakohdassa, jossa ne vapautettiin välittömästä kytköksestä valtioon.  

Voiko kyseessä olla yhteensattuma?

Ettei vain käynyt niin, että sekä ministeriöissä että yliopistojen johdossa riehaannuttiin uusista vapauksista ja uusista ohjaus- ja valvontatehtävistä. Reseptit ja retoriikka niihin löydettiin uuden julkisen johtamisen muotiopista, joka viimeistään varmisti terveen järjen kuoleman. 

Kokemukset vanhentunutta yritysjohtamista ja raiteiltaan horjahtanutta julkista hallintoa yhteen naittavasta valtavirrasta ovat murskaavia. Todellisen tuloksen tekijät joutuvat päivittäin työpaikoillaan todistamaan, kuinka voimavaroja tuhlataan, tehoja heikennetään ja yritteliäisyyttä lannistetaan — ja jopa kohtaamaan uhkailua, kiusantekoa ja vainoa vallantäyteiseen narsismiinsa puhjenneilta hallitusnousukkailta.   

Matti Klingen päiväkirjasta (2011) itse itseäni lainaten: Meille on tällä menolla juurtumassa Neuvostoliiton gosplanin (keskusjohtoisen komentotalouden suunnitteluministeriö) ja Yhdysvaltain Wall Streetin (rahavallan ja egoismin) onneton sekasikiö, joka ominaisluonteensa mukaisesti tappaa aloitteellisuuden, vastuunoton, työnilon ja tuloksia tuottavan luovuuden.

Kuvaavaa on, että kukaan ei tunnu olevan mistään vastuussa, mikään ei ole minkään organisaation vallassa.

Älyvapaimmat ja vahingollisimmat ”uudistukset” — kuten jäykkä palkkasysteemi ja onneton kokonaiskustannusmalli oheisilmiöineen — selitetään säännöllisesti ulkopuolisten pakottamiksi.

Missä EU, siellä ongelma, selitellään jopa komentotalousketjun yläpäässä valtionvarainministeriössä. Ministeriö tunnustaa näin ryhtyneensä Brysselin pelossaan verovarain tuhluriksi ja tehokkuuden rämettäjäksi.

Nykykehitys näyttää kaikkiaan todistavan merkillistä paluuta historiaan. On kuin Maolta olisi omaksuttu organisaatioihin ”jatkuva vallankumous”, Stalinilta vallankeskitys ja molempia kumousoppeja ajettu sisään yhdistämällä niitä turbokapitalistisiin liikkeenjohto- ja kannustinmalleihin — tosin edes tätä ei ole tehty kunnolla niin kuin Goldman Sachs osaisi.

Toivottavasti sinisilmäiset ministeriuntuvikkomme, johtavat virkamiehemme ja lumiukkoina pihalla tököttävät yliopistohallitukset heräävät maolais-stalinistis-wallstreetiläisistä harhaopeistaan ennen kuin onnistuvat särkemään sellaista arvokasta, jonka korjaaminen on työlästä, kallista ja kenties mahdotonta.

Esseen kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Helsingin yliopistossa. Hän on perehtynyt erityisesti Suomen taloushistoriaan.

Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.

Tilaa ja rakastu tieteeseen.

Lue lisää aiheesta: Talous & yhteiskunta