Useissa arabikevään kokeneissa maissa toiveikas kumoushenki on vaihtunut kaaokseen ja väkivaltaan — tai vanhan tilalle on noussut uusi autoritaarinen hallinto.
Kunkin maan historia vaikuttaa suuresti siihen, mitä mullistuksista seuraa, summasi yliopistonlehtori Risto Marjomaa eilen, 28.10. järjestetyssä Arabikevään seuraukset –seminaarissa. Tilaisuudessa ruodittiin Marjomaan käsittelemän Libyan lisäksi erityisesti Egyptiä ja Syyriaa.
Poliisivaltio alusta asti
— Libya oli jo alkujaan keinotekoinen valtio. Se luotiin Italian siirtomaaksi. Niin hallinto, rajat kuin nimikin kehitettiin ulkoapäin, Marjomaa sanoo.
Väestöltään hyvin hajanainen maa houkuttelee hallitsijaansa autoritaariseen otteeseen: siirtomaavallan loputtua niin kuningas Idrisin kuin kenraali Gaddafin valta perustuivat armeijan ja poliisin vahvaan rooliin.
Gaddafin syrjäyttämisen ja Naton intervention yhteydessä tuhottiin samalla ne rakenteet, joiden avulla Libya oli pidetty koossa.
– Mitään muuta Libyaa kuin poliisivaltio ei ollut koskaan ollut, Marjomaa painotti.
Eri väestöryhmät ryhtyivät kamppailemaan toisiaan vastaan, ja nyt maassa on kaksi kilpailevaa hallitusta. Tilanteen vakauttaminen näyttää erittäin hankalalta.
– Vaikka kahden hallinnon yhteen saaminen onnistuisikin, se ei lainkaan kiinnostaisi sisämaan heimoja eikä keskellä olevaa Isisin kalifaattialuetta, Marjomaa arvioi.
Liian moni hyötyy sodasta
Syyrian valtio on sekin siirtomaa-ajan tuote, ja sisällissodasta kärsivän maan lähitulevaisuus näyttää synkältä.
– Sodassa on lukuisia osapuolia, ja oppositio on hyvin jakautunut, sanoi Lähi-itä-ekspertti, professori Hannu Juusola seminaariesityksessään.
– On suuri määrä toimijoita, jotka saattaisivat jatkaa taisteluita, vaikka rauhan periaatteista päästäisiin yhteisymmärrykseen.
Sota on saanut myös sijaissodan piirteitä: Lähi-idän alueelliset ryhmittymät kamppailevat Syyrian sodan osapuolten välityksellä toisiaan vastaan. Lisäksi monet hyötyvät sisällissodan jatkumisesta esimerkiksi salakuljetuksen sekä öljy- ja kaasulähteiden hyödyntämisen vuoksi.
Epäpoliittinen pärjää Egyptissä
Libyasta ja Syyriasta poiketen Egyptillä on pitkä oma valtiollinen historiansa, ja sen väestö on yhtenäisempi. Tilanne onkin Egyptissä rauhallisempi.
Demokraattinen perinne on silti heikko. Vasta järjestetyissä vaaleissa oli paljon puutteita, ja äänestysvilkkaus vain 10–20 prosenttia. Poliittisia vankeja on runsaasti ja kuolemantuomioita jaellaan, listasi yliopistonlehtori Sylvia Akar.
Sotilashallintoa johtavaa presidentti Abdel Fattaf al-Sisiä tuetaan vahvana johtajana, joka murskaa terrorismin. Myös vastustus on kuitenkin laajaa.
– Ensimmäisen vaaleilla valitun presidentin Mohammed Mursin syrjäyttämisen jälkeen ihmiset eivät enää usko, että äänestämällä voi vaikuttaa. Mubarakin vastaisen kansannousun aikana egyptiläiset heräsivät poliittiseen elämään, mutta ovat nyt väsyneet siihen, Akar arvioi.
Tätä selittää myös se, että suurimmalla osalla ihmisistä asiat ovat suhteellisen hyvin.
– Jos ei ole poliittisesti aktiivinen ja elää omaa elämäänsä, ei ole mitään pelättävää.
Tieteiden talolla pidetyn seminaarin järjesti Historiallinen Yhdistys yhteistyössä Suomen Itämaisen Seuran ja Suomen Lähi-idän instituutin ystävien kanssa.