Ensin huonot uutiset: ruoantuotanto köyhdyttää maaperää ja luonnon monimuotoisuus hupenee. Hyvä asia on se, että tutkijat tekevät hartiavoimin töitä tulevaisuuden ja luonnon eteen.

Pitäisikö saimaannorppa siirtää Inarinjärveen, jotta sen pesiminen jatkossa onnistuisi?

Talvella 2014 Saimaalla ei ollut juurikaan lunta. Lähes jokainen norppakuutti syntyi ihmisten kasaamiin apukinoksiin. Lumikolat pelastivat saimaannorpan pesinnän myös vuonna 2016, ja lapioon tartutaan tulevinakin talvina.

Lämpenevät talvet ovat norpalle myrkkyä. Ainoa kotoperäinen nisäkkäämme ei selviä omillaan.

Pesäkinosten kolaaminen on arvokasta työtä. Jatkossa norpansuojelu voi vaatia vielä paljon tanakampia keinoja. Lajien siirto on kuitenkin toistaiseksi aiheuttanut vastahankaa: luonnonsuojelussa keskitytään turvaamaan lajeja, alueita ja eliöitä sellaisina kuin ne ovat ja siellä missä ne ovat.

Luonto tekee tehtävänsä, kun se jätetään rauhaan. Mutta entä kun se ei saa olla rauhassa?

LUONTOA VASTAAN?

Avustettuja muuttomatkoja on väläytelty muillekin lajeille kuin norpalle. Lämpeneminen ajaa eläimiä ja kasvikuntaa kohti pohjoista ja ylös vuorenrinteitä, ja osa lajeista voi tarvita apua.

Äkkiseltään norppakyydit tuntuvat hätkähdyttävältä ajatukselta. Toisaalta maailmassa tehdään samaan aikaan lujasti töitä, jotta laajoilla alueilla kasvaisi vain tiettyä markkinakelpoista kasvilajia, kuten vehnää, riisiä tai maissia.

Kasviekologian professori Anna-Liisa Laine tutkii näitä yksilajisia ekosysteemejä. Hän tarkastelee tulevaisuutta kasvitautien näkökulmasta. Minkälaisia epidemioita lähitulevaisuuden ekosysteemit kohtaavat?

— Ruoantuotanto on aina ollut taistelua tauteja vastaan. Viime aikoina kamppailu on vain käyty näkymättömissä. Tilanne on kuitenkin käymässä kestämättömäksi, Laine sanoo.

Esimerkiksi monilla alueilla Kiinassa köyhtynyt ja saastunut maaperä ei kykene tuottamaan enää satoa. Vastustuskykyisiä lajikkeita voidaan jalostaa, mutta työ on hidasta ja taudinaiheuttajat sopeutuvat. Teollinen maanviljelys taistelee usein luontoa vastaan.

Maapallon väkiluku kasvaa, joten tulevaisuudessa ruokaa pitää tuottaa yhä suuremmalle määrälle ihmisiä.

— Luonnossa taudit ovat osa monimuotoisuutta. Siellä epidemiat eivät riistäydy käsistä kuten maanviljelyksessä. Pyrimme löytämään niitä ekologisia ja evolutiivisia tapoja, joilla kasvit pitävät loiset ja taudit kurissa, Laine luonnehtii.

Luonnossa ei ole laajoja alueita, joilla esiintyy tiheästi samaa lajia, vieläpä geneettisesti samanlaisena. Laine etsii luonnosta mekanismeja, joiden avulla viljelystä saataisiin kestävämpää — vaikkapa eliölajien välisistä vuorovaikutuksista.

APUA MENNEISYYDESTÄ

Luontoa on koko ajan vähemmän. Elinympäristöt katoavat, kutistuvat ja pirstaloituvat. Yhä pienempien ja harvempien ekosysteemien suojelu on yhä vaikeampaa.

Lähiaikoina kohtaamme myös olosuhteita, jollaisia ei ole tavattu ikiaikoihin. Ilmasto muuttuu kaukaisimmassakin erämaassa. Emme enää tiedä, mitä luonto jatkossa tekee.

Pimeässä ei silti tarvitse hapuilla, sanoo paleontologian dosentti Jussi Eronen Helsingin yliopistosta.

— Vertailukohtia kyllä on, pitää vain katsoa kyllin kauas menneisyyteen.

Eronen oli kirjoittamassa Science-lehdessä helmikuussa julkaistua artikkelia, joka käsitteli paleoaineiston hyödyntämistä luonnonsuojelussa. Nimekäs kirjoittajakaarti ehdottaa suojelubiologialle katsetta menneen kautta tulevaan. Maapallojärjestelmämallien ennakoimille kehityskuluille tulisi etsiä vastineita muinaisuudesta.

— Takeita ei ole, että menneestä löytyy vastineita kaikille oloille, joita kohtaamme. Etsiä silti kannattaa, koska menneisyys voi tarjota tietoa, jota nykyoletuksille perustuvat mallit eivät pysty kertomaan, Eronen sanoo.

SIMPUKAT JA MÄREHTIJÄT

Paleontologi Rowan Lockwood on havainnut, että Yhdysvaltain itärannikolla Chesapeakenlahdella ostereita on vähemmän ja ne ovat pienempiä kuin ennen.

Vertailu muinaisaineistoon kertoo, että vanhimmat osterit puuttuvat kokonaan. Vanhimmat ja suurimmat osterit ovat lisääntymiskykyisimpiä naaraita, joten kannat uusiutuvat huonosti. Lockwood esittää, että suojelun pitäisi turvata osterien kasvu nykyistä vanhemmiksi. Pitkäaikainen alueellinen suojelu ja pyynnin ylämitta olisivat jo isoja askeleita.

Geologi Susan Kidwell puolestaan huomasi, että Kaliforniassa Los Angelesin edustalla eli merenpohjassa runsas ja vakaa kampasimpukkakanta 9 000 vuoden ajan — kunnes se 1800-luvun puolenvälin jälkeen romahti ja lopulta katosi. Ilmastonmuutos ei ole syyllinen, eikä ihmisasutuksessakaan tapahtunut merkittäviä muutoksia samassa tahdissa.

— Olimme pitkään ymmällämme, kunnes tajusimme syyn ja seurauksen, Kidwell sanoo.

Kampasimpukat eivät selviä upottavassa, mutaisessa merenpohjassa — sellaisessa mikä rannikolla nykyisin on. Simpukoiden hupeneminen alkoi, kun nautakarjan pääluku lähti alueella kovaan kasvuun. Kun lehmät tamppasivat maan kovaksi, hulevedet kerryttivät enemmän irtainta maata rantavesiin ja kampasimpukat katosivat. Löydökset auttavat suojelemaan nykyisiä kampasimpukkapopulaatioita.

LUONNOLLISET RYTMIT

Saimaannorppaa pyritään suojelemaan jo siksikin, että sen säilyminen on itsessään arvokasta. Norpat ja pandat ovat luonnonsuojelun mannekiineja.

— Sukupuuttovelkaa on kertynyt paljon. Kaikkia lajeja ei ole nykyisillä resursseilla mahdollista suojella, Jussi Eronen sanoo.

Luonnonsuojelussa ei aina tarvitse pyrkiä vain lajirunsauden täydelliseen säilyttämiseen. Tavoitteena voi olla myös, että sellaisia lajeja säilyy, jotka varmistavat ekosysteemin toiminnan.

— Paleodatasta pystymme selvittämään muun muassa lajien ja ekosysteemien luonnollisen vaihtelurytmin. Sen avulla voimme päätellä, mitkä nykyisistä luonnonekosysteemeistämme selviävät parhaiten tulevaisuudessa.

Anna-Liisa Laine haluaa puolestaan selvittää, millaisiin tautiepidemioihin viljelijät saavat jatkossa varautua.

— Kartoitamme, mitä lämpeneminen tekee kasvitaudeille kesällä, kun kasvu on kiihkeimmillään ja epidemiat iskevät.

Koska talvet ovat pohjoisessa lämmenneet kesiä enemmän, Laine selvitti talvien ja kasvtautien yhteyttä. Mikrobien lepokauden merkitys osoittautui oletettua suuremmaksi.

— Vaikka kesät ovat hyvin erilaisia keskenään, talvesta selvinneiden lepoitiöiden lukumäärä kertoo aika hyvin, minkälaisiksi kesän epidemiat muodostuvat, Laine toteaa.

Ehkä lepoitiöille suotuisia olosuhteita voisi keinotekoisestikin vähentää viljelysten lähellä.

REHTEJÄ KANNANOTTOJA

Anna-Liisa Laine uskoo, että luonnon omista opeista voi tulevaisuudessa olla paljon hyötyä myös ihmisen ruoantuotannossa. Kiertotalous, hyödylliset mikrobit tai monimuotoisemmat viljelysysteemit voivat tarjota apua.

— Joskus voi saada erinomaisia tuloksia yksinkertaisin oivalluksin. Kiinassa tehtiin jo kymmenen vuotta sitten laaja tutkimus, joissa käytettiin pelloilla yhden riisilajikkeen sijaan kahta sekaisin. Tautien määrät romahtivat, Laine sanoo.

Laineen tutkimus voi auttaa teollista maanviljelyä muuttamaan toimintakulttuuriaan, vaikka uudet kestävämmät keinot eivät olisikaan yhtä tehokkaita kuin torjunta-aineet ja lannoitteet.

Jussi Eronen muistuttaa ihmisen vastuusta ja vastuunkantamiseen kuuluvista valinnoista. 1800-luvun sotatantereilla ranskalaiset lääkintäjoukot eivät pystyneet pelastamaan kaikkia haavoittuneita. Piti valita ne, jotka voisivat selvitä. Tilanne luonnonsuojelussa on vähän sama, Eronen sanoo.

— Kaikki ei ole vielä menetetty. Toivoisin, että tutkijat ja toimittajat pystyisivät puhumaan vaikeista asioista rehellisesti.

Voi olla, että saimaannorppa sukeltelee jatkossakin vain Saimaassa ja ajatus lajin siirrosta Inarinjärveen jää ajatukseksi. Mutta uusille ratkaisuehdotuksille on nyt tilausta. Onneksemme tutkijat esittävät sellaisia päätöksentekijöiden harkittavaksi. 

Katso videolta Anna-Liisa Laineen näkemyksiä tulevaisuuden ruokaturvasta:
 

Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/03/17.

Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa ja rakastu tieteeseen.