Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 7/2023.
Rehukauppa eri alueiden ja jopa maanosien välillä keskittää ravinteet kotieläinvaltaisille seuduille. Lannoitteiden valmistus ja liikakäyttö taas kuormittavat ympäristöä ruoantuotantoalueiden ulkopuolellakin.
Näiden maatalouden ulkoisvaikutusten huono huomiointi on ongelma, sanoo ruokajärjestelmän kestävyyteen paneutunut tutkijatohtori Kari Koppelmäki. Vastuullinen ruoantuotanto vaatii hänen mukaansa järjestelmään radikaaleja muutoksia, etenkin tuotantopanosten paikallisuutta.
— Suomessa omavaraisuuden merkittävä lisääminen edellyttäisi, että eläintuotanto sijoittuisi tasaisesti ympäri maata samoille alueille rehutuotannon kanssa.
Typpilannoitteiden tarvetta taas voi vähentää ravinnekierrätyksellä ja biologisella typensidonnalla kuten maata parantavilla palkokasveilla. Typensitojista kertyy biomassaa, josta saa ruoan ja rehun lisäksi energiaa.
— Maatalouden biomassoissa on suuri biokaasupotentiaali.
Tulevaisuuteen katsovaa politiikkaa
Maksamme Suomessa vuosittain pari miljardia euroa maataloustukia, mikä luo keinoja tuotannon uudistamiseen, Koppelmäki muistuttaa. Nykypolitiikka ei tue kestävyysmurrosta.
— Pinta-alaperusteiset tuet eivät kannusta markkinalähtöiseen kehittämiseen. Lisäksi viljelijöille on jaettu kriisipaketteja, jolloin huomio ei kiinnity kriisien välttämiseen tulevaisuudessa.
Kun ruoantuotantoa tuetaan, sen ympäristövaikutuksille pitää samalla määrittää rajat, tutkija näkee.
— Tämä voisi tarkoittaa muun muassa eläinmäärän alueellista rajoittamista ravinnekierrätyksen kannalta järkevälle tasolle. Samalla olisi luotava kysyntää kestävälle tuotannolle, jossa elintarvikkeiden paikallinen jalostus on tärkeässä roolissa.
Maataloustieteilijä Kari Koppelmäki työskentelee Ruralia-instituutissa Helsingin yliopistossa. Hän on osa-aikainen maanviljelijä.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.