Omena ei ole itsestäänselvyys: ilmastonmuutos aiheuttaa hedelmäpuiden talvenkestävyydelle uusia haasteita

Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 9/2022.

Raikas omena rapsahtaa mukavasti hampaissa. Makea, hiukan hapan mehu tirahtaa kielelle. Terveellinen, piristävä arkiherkku on helppo syödä sen kummemmin miettimättä. Kaupastahan näitä saa, ellei omaisten pihoilta.

Vielä reilu parisataa vuotta sitten oli toisin. Omena ei ollut Suomessa arkinen eikä helppo. Suomalaisten ja omenapuiden yhteinen taival on ollut yrityksen ja erehdyksen historiaa. Kovat pakkastalvet ovat koituneet omenatarhojen kohtaloksi kerta toisensa jälkeen. Tappion jälkeen on kuitenkin yritetty aina uudestaan.

Omenapuita on laivattu Suomeen tiettävästi viimeistään 1500-luvulla lähialueilta: Ruotsista, Baltiasta ja Venäjältä.

— Eksoottiset tuomiset istutettiin aatelisten ja virkatalojen puutarhoihin. Kesti vuosisatoja ennen kuin tavallinen kansa pääsi nauttimaan itse viljelemistään omenoista, Luonnonvarakeskuksen (Luken) tutkija Maarit Heinonen kuvaa.

Herkkua pidettiin suuressa arvossa. Esimerkiksi 1500-luvulla omenavarkaus ei ollut vähäpätöinen rikos, vaan siitä lankesi iso sakko.

Villiomenien risteymistä tarhaomenaksi

Metsäkaupalla korkeuksiin kurottavia villiomenapuita vuoren rinteellä. Pienten, kitkerien omenoiden painosta notkuvia oksia ja ilmassa makea tuoksu. Tällaiset aistihavainnot teki saksalainen kasvitieteilijä Johann Sievers 1790-luvulla Kazakstanissa Tienšanin vuoristossa.

Vuorten villiomena sai kunnian kantaa länsimaisen löytäjänsä nimeä — Malus sieversii — vaikka paikallisille puu oli vanha tuttu. Pitkään uskottiin, että juuri Keski-Aasian vuoristoseutu olisi meille tutun tarhaomenan alkukoti. Kazakstanin entisen pääkaupungin nimi Almaty viittaa sekin omenaan. Uskomus on osin totta.

— Malus sieversii on yksi tarhaomenan emokasveista. Viljelty tarhaomena Malus domestica on syntynyt satojen vuosien aikana risteymistä. Siinä on mukana kazakstanilaisten vuorten villiomenan sekä Euroopassa ja Suomessakin villinä kasvavan Malus sylvestriksen perimää, Heinonen kertoo.

Keski-Aasian vuoristossa kasvanut omena on kulkeutunut kauppiaiden mukana Silkkitietä pitkin sekä itään että länteen. Ihmiset ovat hyödyntäneet villiomenoita ravintona ja eläinten rehuna vuosituhansia.

— Eväsomenien siemeniä on myös kylvetty. Osasta kasvoi maukkaita hedelmiä tuottavia puita, joita on sitten vaalittu. On hankala vetää rajaa, milloin villiomena muuttuu viljellyksi Malus domesticaksi, Heinonen sanoo.

Tiettävästi omenoita on viljelty Välimeren alueella viimeistään antiikin ajoista lähtien. Viljely levisi entisestään, kun varttaminen keksittiin. Menetelmä on tunnettu antiikin aikaan Välimeren alueella. Uudessa testamentissa on kuvauksia oliivipuun varttamisesta.

Varttaessa hyviä hedelmiä kantavan puun oksia liitetään samaa lajia oleviin perusrunkoihin. Näin muokatut puut tuottavat nekin maukkaita hedelmiä.

Kartanoista taimistoihin

Hyödyn aikakaudella 1700-luvulla Suomen sivistyneistö koetti levittää hyötykasvien ilosanomaa. Omenankin viljelyä edistettiin.

— Kasvitieteilijät raportoivat myös omenan viljelyn ongelmista. Keski-Euroopasta tuodut jalot taimet eivät selvinneet kylmistä talvistamme, Heinonen kertoo.

Helsingin kasvitieteellisen puutarhan johtaja, professori Carl Reinhold Sahlberg (1779–1860) perusti Huvituksen kartanoonsa Yläneelle 1850-luvulla tuhannen omenapuun tarhan.

Sahlbergin kokeilu oli kunnianhimoinen yritys testata eteläisten lajikkeiden soveltuvuutta Suomen oloihin. Tuontitaimilla ei tälläkään kertaa ollut talvenkestävyyttä, mutta osa siementaimista pärjäsi ja jäi ilahduttamaan seuraavana keväänä.

Yhden vanhimman kotoisen omenalajikkeemme historia juontaa juuri Huvituksen tilalle. Torppari Juho Korpela (1859–1934) kylvi tilalta poimimiensa omenoiden siemeniä omalle pihalleen. Yksi kasvaneista puista oli hyvin talvenkestävä ja tuotti aikaisia, maukkaita omenia.

Puun maine kiiri: paikalliset alkoivat lisätä lajiketta varttamalla. Sittemmin Huvitus on ollut merkittävä omena koko suomalaiselle jalostukselle. Sen perimää on monissa nuoremmissa lajikkeissa.

— Emopuu on edelleen hengissä. Kun reilu kymmenen vuotta sitten Luken tutkijat kävivät sitä katsomassa, yksi oksa oli hengissä. Sittemmin puu on hyvässä hoidossa vahvistunut ja tuottaa satoa, Maarit Heinonen iloitsee.

Jouluomenan toivossa

Suomalainen omenanjalostus pääsi vauhtiin 1800-luvun loppupuolella. Kartanoissa puutarhurit kylvivät siemeniä makeiden ja kestävien hedelmien toivossa. Erityisesti jalostajat arvostivat talvilajikkeita, joita voitiin varastoida jouluksi ja seuraavan vuoden puolellekin.

Kartanot olivat varhaisia taimistoja, joista uudet lajikkeet levisivät kansan ulottuville. Monilla lajikkeilla on kartanohistoriaan viittaava nimi: talviomena Kirkniemen talvi on Kirkniemen kartanosta Lohjalta, Kerppolan kesäomena Kangasalta. Hulppeimmillaan suomalainen omenalajikevalikoima oli 1920–1930-luvuilla.

— Vähitellen 1930–1940-luvuilla tutkijat alkoivat selvittää, mitkä lajikkeet olisivat ammattiviljelyn kannalta järkeviä. Taimistot alkoivat keskittyä tutkijoiden suosittelemien lajikkeiden tuotantoon ja myyntiin.

Värikästä puutarhahistoriaa

Innostuneiden harrastajapuutarhureiden ansiosta suomalaisen tarhaomenan perimä on monipuolinen.

— 1800–1900-luvun taitteessa kaikki halusivat pihalleen omenapuun. Moni kasvatti puun siemenestä. Hyvät omenat syötiin, mutta pahatkaan eivät joutuneet haaskuuseen. Niillä ruokittiin sikoja, Heinonen kertoo.

Luonnonvarakeskus on vuosien ajan jäljittänyt ja tallentanut vanhoja kotimaisia ja pitkään Suomessa kasvaneita ulkomaisia lajikkeita. Nyt kansallisessa omenapuukokoelmassa on 170 eri lajiketta. Kustakin lajikkeesta on tallessa kolme elävää puuta.

— Perimän tallentaminen on osa viljelykasvien biodiversiteetin ylläpitämistä. Muillakin mailla on vastaavia kokoelmia.

Luke koettaa edistää vanhojen lajikkeiden viljelyä. Parhaillaan tutkijat suunnittelevat Helsingin kaupungin kanssa kampanjaa, jossa listataan kotipuutarhureille sopivia vanhoja kestäviä hedelmäpuu-, marjapensas- ja perennalajikkeita.

Kotipuutarhurit voivat viljellä omilla pihoillaan elävää, värikästä ja maukasta kulttuurihistoriaa.

Suomessa omenanjalostus vähäistä

Omenanjalostus Suomessa on tänä päivänä varsin vähäistä.

— Yhdenkin lajikkeen kehittäminen on kallista ja voi viedä 20 vuotta. Julkista rahoitusta tällaiseen pitkäjänteiseen työhön on nykyisin vaikea saada, yliopistonlehtori, puutarhatieteilijä Pauliina Palonen Helsingin yliopistosta kertoo.

Viimeisimpiä kotimaisia lajikkeita ovat muun muassa Petteri, Talvikaneli ja Talvikki, jotka Luken edeltäjä Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus laski markkinoille vuonna 2003.

Uusi lajike syntyy edelleen varsin perinteisin menetelmin. Hyvänmakuisia hedelmiä tuottavan puun kukat pölytetään esimerkiksi talven- ja taudinkestävän, mutta pahanmakuisia hedelmiä kantavan puun siitepölyllä. Hedelmien siemenet kylvetään ja katsotaan, millaisia puita niistä kasvaa.

DNA-menetelmien avulla muutaman vuoden ikäisistä taimista voi seuloa osan pois, esimerkiksi ne taimet, jotka eivät kanna omenaruvelta suojaavaa geeniä.

Uusia uhkia ilmastonmuutoksen mukana

Kotimaisille uusille lajikkeille olisi Palosen mukaan tarvetta, sillä missään muualla ei jalosteta omenaa yhtä pohjoisiin olosuhteisiin. Suomi on edelleen maailman pohjoisin maatalousmaa, jossa kesäyöt ovat valoisia, mutta kasvukausi lyhyt ja talvi ankara.

Ilmastonmuutos ei vähennä talvenkestävyyden tarvetta. Pikemminkin talvien vähälumisuus sekä plussalta pakkaselle ja takaisin sahaavat lämpötilat laittavat omenapuut entistä kovemmille. Keväällä taas halla voi koetella kukintaa.

— Ilmastonmuutoksen mukanaan tuomia uusia haasteita ovat taudit. Esimerkiksi sienitauti hedelmäpuunsyöpä verottaa jo omenatarhoja Ahvenanmaalla ja jonkin verran Manner-Suomessakin.

Sairastunut puu pitää kaataa, muuta torjuntakeinoa ei ole. Jalostuksella koetetaan parantaa myös taudinkestävyyttä.

Uudet viljelytekniikat tuovat nekin uusia vaatimuksia, Pauliina Palonen kuvaa.

— Nykyisin omenat viljellään tiheäviljelynä. Siinä puut istutetaan riviin 50–100 sentin välein ja puun kasvua hillitään leikkaamalla.

Mikä tahansa lajike ei tähän sovellu.

Tulevaisuudessa omenallekin pitää todennäköisesti kehittää koneellista korjuuta. Puutarha-alalle voi olla entistä hankalampaa saada työvoimaa, Palonen arvioi.

— Kun käytössä ovat koneet, kypsän omenan pitää irrota helposti puusta.

Etelän hedelmää tulee kohdella hellästi, jottei se kolhiinnu ja mene huonoksi.

Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.