Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 10/2022.
Vuosi 2022 alkoi ennätyksellisen pitkällä, 112 päivän lakolla metsäyhtiö UPM:n tehtailla. Työmarkkinoilla riittää turbulenssia.
Maaliskuussa työtaisteluun ryhtyivät hoitajat, ja toukokuussa oli laaja kunta-alan lakko. Syksyllä uhkasivat hoitoalan joukkoirtisanoutumiset ja eduskunta sääti lakko-oikeutta rajaavan potilasturvalain.
Meno tuskin muuttuu sen vakaammaksi, kun elinkustannukset nousevat energiakriisin ohessa. Yhtenä työelämän epävakauden tekijänä on luopuminen keskitetyistä tulopoliittisista sopimuksista, toteaa työmarkkinoihin perehtynyt tutkijatohtori Ilkka Kärrylä Helsingin yliopistosta.
— Kun liitot eri toimialoilla neuvottelevat omat sopimuksensa ja jopa yritystasolla neuvotellaan, kokonaisuus ei ole kenenkään hanskassa. Saatetaan lähteä kilpailemaan palkankorotusvaatimuksilla enemmän.
Metsäteollisuudessa on siirrytty jo yhtiökohtaisiin sopimuksiin. UPM:n lakon taustalla oli yhtiön halu solmia työehtosopimukset tätäkin paikallisemmin, liiketoimintakohtaisesti.
Työnantajille oli tulopoliittisesta järjestelmästä hyötyä, Kärrylä arvioi: se edisti maltillisia palkkaratkaisuja. Irtautuminen tuposta johtuu ideologisista syistä.
— Ajatuksena oli, että on pitemmän päälle eduksi työnantajille, mitä joustavammin voidaan sopia asioista liitto-, yritys- tai työpaikkatasolla.
Inflaatiota ja devalvaatiota haluttiin hillitä palkkamaltilla
Tulopolitiikka alkoi Suomessa 1960-luvun lopulla, kun inflaation ja devalvaation kierrettä haluttiin hillitä yleisellä palkkamaltilla.
— Katsottiin mallia Pohjoismaista ja Keski-Euroopan maista, joissa oli jo tehty keskitettyjä palkkaratkaisuja, Kärrylä kertoo.
Euroopan hullu vuosi 1968 — yksi monista — oli Suomen työmarkkinoilla maltin vuosi. Silloin solmittiin ensimmäinen tulopoliittinen kokonaisratkaisu työnantajien ja palkansaajien keskusjärjestöjen kesken, valtakunnansovittelija Keijo Liinamaan mukaan nimetty Liinamaa I. Alullepanijana oli sosiaalidemokraatti Rafael Paasion johtama kansanrintamahallitus.
Suomi seurasi yleiseurooppalaista trendiä, vahvistaa poliittisen historian yliopisto-opettaja Maiju Wuokko Turun yliopistosta.
— Ideana oli pitää palkankorotukset aina tuottavuuden kasvun rajoissa, Suomen vientiteollisuuden kannalta riittävän maltillisina.
Palkansaajille tulivat muun muassa hallituksen lupaamat työeläkkeiden ja työttömyysturvan parannukset sekä työnantajan kustantama vapaa-ajan tapaturmavakuutus.
Tuposta ei suunniteltu jatkuvaa menettelytapaa
Tulopoliittisista kokonaisratkaisuista ei kukaan aluksi suunnitellut jatkuvaa menettelytapaa.
— Kun kokonaisratkaisuja tehtiin kerta toisensa jälkeen, järjestelmä juurtui tarkoittamatta, Wuokko toteaa.
Inflaation ja devalvaation kierteen katkaiseminen tulopolitiikan avulla ei onnistunut toivotusti. Paikallisia ”korpilakkojakin” oli 1970-luvulla kosolti. Työnantajapuoli ei ollut kovin tyytyväinen tupoon, mutta sitoutui siihen silti.
— Työnantajat näkivät tulopolitiikan keinona ehkäistä radikalisoitumista ja ostaa yhteiskuntarauhaa, Wuokko toteaa.
Tulopolitiikkaa vastustettiin lähinnä laitavasemmalla. ”Alas tulopolitiikka! Alas luokkasopu!” oli vähemmistökommunistien iskulause mielenosoituksissa.
Vasemmiston maltillistuessa työnantajapuoli uskaltautui kritisoimaan keskitettyä järjestelmää ja vaatimaan joustavampaa työehdoista sopimista.
— 1990-luvulla ruvettiin työehtosopimuksissa lisäämään paikallisen sopimisen mahdollisuuksia. Taustalla oli kansainvälistyminen, tuotantotapojen muuttuminen joustavammiksi ja kilpailun kiristyminen, Kärrylä kertoo.
Tuposta kilpailukykysopimukseen
Keskitettyjä tulopoliittisia ratkaisuja tehtiin vielä 2000-luvulla, mutta niitä lakattiin kutsumasta tupoiksi. Tuposta oli tullut työnantajapuolella kirosana.
Vuonna 2016 valmistui keskustalaisen Juha Sipilän hallituksen kätilöimä kilpailukykysopimus, jossa muun muassa pidennettiin vuosityöaikoja ilman vastaavaa palkanlisää ja leikattiin lomarahoja. Sopimus on selvimpiä esimerkkejä yleispoliittisten suhdanteiden vaikutuksesta työmarkkinapolitiikkaan, Kärrylä arvioi.
— Sipilän hallituksella oli vahva intressi saada Suomen kilpailukykyä kohennettua. Silloin oltiin valmiita puuttumaan työmarkkinoihin.
Kuolinisku tulopolitiikalle oli Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) sääntömuutos vuonna 2016, pian kilpailukykysopimuksen jälkeen. Tuolloin EK kielsi itseltään kansallisen tason työehtosopimusten tekemisen. Mitään akuuttia syytä ei ollut — päätös oli pitkän kehityksen lopputulema.
Miten käy ay-liikkeen?
Tupojen loputtua valtiovalta on menettänyt rooliaan työmarkkinapolitiikassa.
— Kesällä valtiovarainministeri Annika Saarikko (kesk.) puhui, että veronalennuksia voisi koplata maltillisiin palkkaratkaisuihin, mutta sekä EK että SAK tyrmäsivät tällaiset puheet, Ilkka Kärrylä mainitsee.
Aloite työmarkkinoilla on Kärrylän ja Wuokon mukaan ollut jo pitkään työnantajapuolella. Ay-liike on käynyt puolustustaistelua, usein tosin onnistuneesti. Järjestäytymisaste on laskenut vähitellen, vaikka onkin Suomessa vielä kansainvälisesti katsoen korkea.
Paikallisen sopimisen on pelätty merkitsevän pahimmillaan työnantajan sanelua. Yritystason sopimisessa työntekijäpuolellakin voi olla mahdollisuutensa, Maiju Wuokko sanoo.
— Mikäli palkansaajapuoli pysyy vahvasti järjestäytyneenä ja toimii kollektiivisesti, siitä voi olla paikallisesti kova vastus yksin toimiville yrityksille, Wuokko toteaa.
Ay-liikkeen tulevaisuus riippuu paljolti siitä, saadaanko nuoret ja epätyypillisissä työsuhteissa työskentelevät mukaan liikkeeseen, tutkija arvioi.
Yritystoiminnan säätely vaikuttaa tulevaisuuteen
Järjestelmän hajautumisesta huolimatta Suomessa ollaan vielä kaukana Yhdysvaltain mallista, jossa suurin osa työehtosopimuksista neuvotellaan yrityskohtaisesti ja järjestäytymisaste on hyvin matala.
— Siirtyminen yritystasolle metsäteollisuudessa ei vielä välttämättä heikennä työntekijän asemaa, koska metsäteollisuudessa on vahvat ammattiliitot ja siellä tarvitaan osaavaa työvoimaa, Kärrylä pohtii.
Suomen työmarkkinajärjestelmän tulevaisuuteen voi vaikuttaa myös se, minkä verran yritystoimintaa jatkossa säädellään. Valtion ote saattaa vahvistua yritysvastuuvaatimusten vuoksi.
— Todennäköisesti tarvitaan enemmän säätelyä esimerkiksi ilmastosyiden vuoksi. Tällaiset tilanteet ovat monesti sitouttaneet työnantajapuolta neuvottelevaan ja sopimuspohjaiseen päätöksentekoon, Wuokko sanoo.
Nyt useimmat isojen alojen työnantajat haluavat hajauttamista, mutta toisenlaistakin kaikupohjaa saattaa olla. Työelämä on iso osa elämää, ei vain kansantaloutta tai voittojen kotiuttamista. Jatkossa voi syntyä uudenlaisia työstä sopimisen malleja.
Lisää aiheesta: Maiju Wuokko, Niklas Jensen-Eriksen, Henrik Tala, Elina Kuorelahti & Aaro Sahari, Loputtomat kihlajaiset. Yritykset ja kolmikantakorporatismi Suomessa 1940—2020 (Siltala, 2020).
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.
Prekarisoituminen, kuten mikroyrittäjyys ja osa-aikatyö, asettaa ay-liikkeen ja koko työmarkkinajärjestelmän uusien haasteiden eteen. Ilmiöt ovat lisääntyneet Suomessa koko 2000-luvun. Noin 380 000:sta osa-aikatyöntekijästä yli kaksi kolmannesta on naisia.
— Kaikki epätyypillisyys verrattuna perinteiseen malliin monimutkaistaa työmarkkinakuvioita. Samat ratkaisut eivät palvele kaikkia samalla lailla, poliittisen historian tutkija Maiju Wuokko kommentoi.
Kun yritys hankkii palveluksia yksinyrittäjältä oman työntekijän palkkaamisen sijaan, astutaan työehtosopimusmaailman ulkopuolelle.
— Joillain aloilla freelancerit ovat järjestäytyneet ja yrittävät luoda minimiehtoja, joilla työtä myydään, työmarkkinoita tutkiva Ilkka Kärrylä kertoo.
Äskettäin EU-komissio hyväksyi suuntaviivat, joiden mukaan yksinyrittäjät voivat tietyissä olosuhteissa neuvotella kollektiivisesti rikkomatta EU:n kilpailusääntöjä.
Yrittäjyyden ja työsuhteen rajaa on vedetty eri oikeusasteita myöten esimerkiksi kiistoissa ruokalähettien asemasta.