Suomen sisällissota oli lyhyt mutta väkilukuun suhteutettuna erittäin tuhoisa — sen psyykkiset jäljet näkyvät yhä

Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 3/2023.

Vankeja oli melkein 80— 000 saman verran ihmisiä kuin Kouvolan kaupungissa asuu tänä päivänä. Osa oli toiminut punakaarteissa, osa lähtenyt pakoon sota-alueilta ja osa sattunut väärään paikkaan väärään aikaan. Joukossa oli perheitä, myös sylivauvoja.

Oli toukokuu 1918 ja Suomen sisällissodan jälkiselvittelyt vasta alkamassa. Toipuminen veisi pitkään, jopa sadan vuoden päähän.

Sisällissodan taisteluissa menehtyi alle 10 000, sodan jälkeen lähes 30 000 ihmistä. Väkilukuun suhteutettuna Suomen sisällissota oli erittäin tuhoisa. Suurin osa vankileireillä kuolleista 14 000 ihmisestä menehtyi nälkään tai tauteihin, jotka tarttuivat helposti huonokuntoisiin vankeihin.

Naispuoliset punavangit keskitettiin Santahaminan vankileirille. Santahaminan tuhannesta naisvangista kuoli kesällä 1918 vain neljä. Historiantutkija Virva Liski tietää, miksi.

Vankien nuoruus ja hyvä fyysinen kunto auttoivat kestämään nälkää. Naiset kehittivät vaihdantajärjestelmän ja auttoivat toisiaan. He saivat työskennellä Santahaminassa ruokapalkalla. Osa vartijoista suhtautui vankeihin inhimillisesti.

Kertomus nälästä

Nälkä on yhteinen tekijä vankileireiltä selvinneiden muistoissa. Niukkuuskertomusten kautta sisällissota ulottuu nykypäiväänkin. Monen suvussa on ollut ja on yhä vanhuksia, jotka eivät heitä mitään pois, edes pilalle mennyttä ruokaa. Puute on jäänyt kalvamaan, vaikka on jo ohitse.

— Menneisyyden voi oppia näkemään kuin vieraana kulttuurina, joka on vaikuttanut
omiin isovanhempiin ja sitä kautta itseen, Liski sanoo.

Valkoinen historiantulkinta oli Suomessa määräävä 1960-luvun puoliväliin asti. Punaisten tulkintoja ei historiankirjoissa näkynyt.

— Valkoinen tulkinta oli läsnä kaikessa julkisessa ja valtiollisessa muistamisessa. Se välittyi historiankirjoituksessa ja koulu- ja oppikirjoissa. Leimaavaa oli tulkinta vapaussodasta ja suoraviivainen tapa esittää punaiset syyllisinä, Liski kertoo.

Muistin mukaan

Myös punaisilla oli oma muistokulttuurinsa — marginaalinen ja ei-valtiollinen, julkisuudessa vaiennettu. Monet punaisten perheiden omaiset ovat kertoneet samantapaisesta kokemuksesta. Kuolemaantuomitut seisoivat kuopan reunalla rivissä odottamassa ammuntaa. Ennen laukauksia jotakin odottamatonta kuitenkin tapahtui ja kertoja pelastui. Mikä ihme!

Kaikkien kohdalla kertomus ei pidä paikkaansa, Virva Liski toteaa. Kyseessä on niin sanottu arkkityyppimuisto.

— Vaikka tarina ei välttämättä ole tosi, ei sitä silti tarvitse mitätöidä tai työntää sivuun. Kertojat ovat ehkä halunneet korostaa, että kuolemanvaara oli läsnä: hengenlähtö oli lähellä ja pelastuminen täpärä, Liski arvioi.

Muistitietoon suhtauduttiin pitkään kriittisesti, mutta historian nykytutkimuksessa se on yksi lähestymistapa muiden joukossa. Muistitietoa ei oteta objektiivisena totuutena vaan pikemminkin symbolina. Tutkijat tietävät, että ihmiset voivat muistaa väärin.

Mielivaltaa ja avunantoa

Sodankäyntiin kuuluu viholliskuvien luominen. Se näkyy nyt tavassa, jolla Venäjä kuvaa ukrainalaisia ja toisaalta siinä, miten länsi näkee venäläiset.

Sisällissodassa vihollinen on valtion sisällä ja uhkakuva rakentuu oman maan kansalaisista. Suomessa osa valkoisista kuvitteli taistelevansa suomalaisten sijasta venäläisiä bolševikkeja vastaan. Osa punaisista puolestaan yllättyi, kun vastapuolella taisteli myös työläisiä ja maaseudun köyhiä.

— Jos saman kylän pojista osa menee valkoisten ja toiset punaisten puolelle, se vaatii retorisesti enemmän epäinhimillistämistä. Vihollinen on vieressä, minkä vuoksi siihen liittyy enemmän katkeruutta, Liski toteaa.

Toisaalta vastapuolen tuttuus johti myös ymmärrykseen ja auttamiseen. Kun vangit ja vartijat tunsivat tai olivat jopa sukua keskenään, kohtelu saattoi olla lempeämpää.

— Ihmisillä oli yhteinen kieli ja monilla yhteinen luokkatausta, kylä, kaupunki tai työpaikka. Sen vuoksi asetelma, jossa vangit olisi nähty eläimen kaltaisina, ei ollut mahdollinen, Liski arvioi.

Kiusaaminen, pelottelu ja mielivaltaisuus koituvat silti monien tappion kärsineiden osaksi — ja iso määrä ihmisiä kohtasi teloitusryhmän ilman ihmepelastusta. 

Alamaailman kourissa

Suomen sisällissota oli ajallisesti lyhyt, ei edes neljää kuukautta: se alkoi tammikuussa ja päättyi toukokuussa 1918 valkoisten voittoon. Sotaan osallistui vain vähemmistö suomalaisista, ja esimerkiksi Pohjois-Suomessa ei taisteluista ollut juuri tietoa.

Suurissa kaupungeissa, kuten Helsingissä, Tampereella ja Viipurissa, jälki oli rajua. Myös maaseudun sotatantereilla asuville konfliktin jäljet olivat pitkät. Arkeen ja paikallisyhteisöihin palaaminen saattoi olla vaikeaa.

— Se oli sitä molemmille osapuolille samasta syystä: yhteisö oli antanut leiman, Virva Liski sanoo.

Siviiliin palaamista helpotti, jos entiset työnantajat suhtautuivat alaisiinsa anteeksiantavasti. Hyvät työntekijät saattoivat saada puoltavan lausunnon ja päästä takaisin arkeen.

Kaikkien pomot eivät olleet yhtä suopeita. Kun työtä ei saanut, elanto hankittiin rikoksin. Jotkut joutuivat vankilakierteeseen. Yksi osa alamaailmaa, aktiiviset kommunistit, olivat vielä oma erityinen lukunsa.

— He toimivat koko loppuelämänsä valtiota vastaan.

Vaikea voitto

Sopeutumisvaikeudet ajoivat monia valkoisia ääriliikkeisiin, eivätkä päihteiden käyttö, köyhyys ja masennus olleet punaisten yksinoikeus.

Valtio alkoi maksaa valkoisille invalidikorvauksia vuoden kuluttua sodasta, keväällä 1919. Korvauksen saajan piti pystyä osoittamaan, että vamma aiheutui sodasta ja alensi työkykyä. Myöhemmin riitti, että painotti sodan ja sairauden todennäköistä yhteyttä.

Luultavasti vain pieni osa vammautuneista sai invalidistatuksen, eikä oikeus tukeen koskenut punainvalideja lainkaan. Toisen maailmansodan jälkeen psyykkiset vammat jäivät kokonaan invalidikorvausten ulkopuolelle.

Vasta vuonna 1972 valtio päätti maksaa entisille punavangeille korvauksen leireillä vietetystä ajasta.

— Joillekin sisällissota ja perheen ja suvun kohtaamat vääryydet ovat osa nykyelämää, omaa olemista määrittävä asia.

Häviäjän osa on aina kovempi, mutta se, miten häviäjät ja voittajat jakautuvat, ei aina ole yksiselitteistä, Liski sanoo.

— Kaikkia valkoisia ei juhlittu voittajina, eivätkä kaikki punaiset olleet syrjittyjä tai ajautuneet yhteiskunnan ulkopuolelle.

Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.