Suomen hakeutumista Pohjois-Atlantin liitto Naton jäseneksi on kutsuttu ulko- ja turvallisuuspolitiikan Zeitenwendeksi, kokonaisen aikakauden lopuksi ja uuden aluksi. 1990-luvun arkistomateriaalit eri puolilla ovat auenneet tai aukeamassa tutkijoiden käyttöön. Uudet asiakirjat mahdollistavat Suomen kylmän sodan jälkeisten ratkaisujen uudelleen arvioinnin.
Kysymys Suomen mahdollisesta sotilaallisesta liittoutumisesta ja jäsenyydestä Natossa on ollut osa poliittista keskustelua Neuvostoliiton romahtamisesta lähtien. Millaisena Nato-kysymys näyttäytyy historian valossa?
Lähemmäs Natoa, erillään Itä-Euroopan ryhmästä
Kylmän sodan oloissa Suomi pyrki pysyttelemään suurvaltojen välisten ristiriitojen ulkopuolella ja vältti yhteyksiä Natoon. Asetelma muuttui kuitenkin nopeasti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Suomesta tuli Naton yhteistyöneuvosto NACC:n tarkkailijajäsen syksyllä 1992. Seuraava askel Suomen ja Naton välisissä suhteissa oli Suomen liittyminen Naton rauhankumppanuusohjelmaan (Partnership for Peace) vuonna 1994.
Nato yritti PfP-ehdotuksellaan ankkuroida itäisen Keski-Euroopan ja Baltian maat läntiseen turvallisuusjärjestelmään ilman uusien rajalinjojen vetämistä Eurooppaan. Suomi meni innokkaasti mukaan rauhankumppanuusohjelmaan, mutta halusi pitää etäisyyttä Itä-Euroopan ryhmään. Kun kyseiset maat käyttivät PfP:tä ponnahduslautana kohti Nato-jäsenyyttä, Suomen osallistumista rauhankumppanuuteen perusteltiin Naton nousevan rauhanturvaroolin kannalta. Valtiojohto korosti Suomen olevan turvallisuuden tuottaja, ei kuluttaja. Sitä ei sanottu avoimesti, että entisiä Varsovan liiton maita pidettiin turvallisuuden kuluttajina.
Suomen poliittisessa johdossa vallitsi epäluulo Naton laajenemisen vaikutuksista Itämeren alueen vakauteen. Reaktiot laajenemisprosessin aloittamiseen heijastivat näitä asenteita. Oli varsin yleistä ajatella, että Suomi ei tarvitse Nato-jäsenyyttä, koska maan turvallisuus ei ollut vaakalaudalla. Suomen oli harjoitettava liittoutumattomuuspolitiikkaa, joka ylläpitää alhaista jännitystasoa. Suomi ei pyrkisi Natoon, koska se horjuttaisi Pohjois-Euroopan vakautta.
Nato-kielteisyydellä oli kaksi perustetta
Poliittisen eliitin ja kansalaisten Nato-kielteisyys perustui erityisesti kahteen tekijään: historialliseen kokemukseen ja huoleen Nato-jäsenyyden vaikutuksista Venäjä-suhteisiin. Historiallisella kokemuksella tarkoitettiin viime sodista juontuvaa yksin jäämisen kokemusta, josta tehtiin johtopäätös, ettei ulkopuoliseen apuun kannata luottaa.
Sotakokemusten lisäksi kylmä sodan ajanjakso antoi suomalaisille itseluottamusta tulla toimeen Moskovan kanssa. Oletuksena oli, että jos Neuvostoliiton johtajista selvittiin omin avuin, niin miksei Euroopan unionin jäsenenä tultaisi toimeen Venäjän vallanpitäjien kanssa.
Venäjää ei pidetty uhkana Suomen turvallisuudelle, mutta itänaapurin sisäistä tilannetta oli vaikea ennakoida. Johtavien länsimaiden tavoin Suomi piti tärkeänä edesauttaa prosessia, jolla Venäjä integroitaisiin yhteistyöjärjestelyihin. Suomen politiikkaa suunniteltiin niin, että se sekä edellytti että tuki Venäjän suotuisaa kehitystä ja varautui huonoon kehitykseen.
Nato-optio-politiikka luotiin ja määriteltiin 1990-luvun puolivälissä. Se tarkoitti, että Suomi pitää kiinni Naton jäseneksi liittymisen vaihtoehdosta. Optiopolitiikan taustalla oli kysymys Suomen ja Venäjän suhteesta, vaikka siitä ei elämöitykään.
Naton rauhankumppanuusohjelman merkitys muodostui Suomen EU-jäsenyyttä seuranneiden vuosien aikana arvioitua merkittävämmäksi. Suomi syvensi yhteistyötä Naton kanssa ja samalla huolehti oman puolustuskyvyn ylläpitämisestä ja tehostamisesta. Sotilaallinen liittoutumattomuus nautti suurta suosiota.
Viiteryhmän muutos vaatii pohdintaa
Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuussa 2022 mullisti tilanteen dramaattisesti. Ukrainan sodan aiheuttama järkytys käänsi suuren yleisön Nato-jäsenyyden kannalle. Poliittiset päättäjät mukautuivat sujuvasti ajan henkeen. Liittoutumispäätöksen nopeaan toteutumiseen vaikutti se, että Suomen aiemmasta Venäjä-suhteesta ei ole jäljellä juuri mitään, kun luottamus itänaapuriin on kadonnut.
Suomi on sotilasteknisellä tasolla jo varsin Nato-yhteensopiva. Likeinen yhteistyö ja Nato-optio-keskustelu ovat valmistelleet suomalaisten tietä sotilasliittoon. Ei ole kuitenkaan syytä vähätellä käsillä olevaa mullistusta. Naton jäsenenä Suomi sitoutuu ensimmäistä kertaa historiansa aikana yhteiseen puolustukseen ja luottaa ulkopuoliseen apuun. Muutos on henkisesti iso.
Kansakunnan mentaliteetilla on taipumusta muuttua hitaasti. Sotilaallinen liittoutumattomuus ja sitä edeltänyt puolueettomuuspolitiikka on ollut suomalaisille identiteettikysymys. Suomen viiteryhmänä ovat tähän asti olleet muut liittoutumattomat maat, Ruotsi, Irlanti tai Itävalta. On sanottu, että Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydet tuovat Pohjoismaat tiiviimmin yhteen. Toisaalta Suomea ajetaan uudella tavalla Baltian maiden ja Puolan kylkeen.
Nato-jäsenyys tulee joka tapauksessa vaikuttamaan käsityksiin paikastamme Euroopassa. Jotta olisimme paremmin valmiina kohtaamaan jäsenyyden tuoman haasteen, on suomalaisilla edessä syvällinen ulko- ja turvallisuuspoliittisen ajattelun muutos.
VTT Juha-Matti Ritvanen on Helsingin yliopiston tutkijatohtori Suomen Akatemian rahoittamassa The Baltic Sea Region and the Post-Cold War Hysteresis (BALTRANS)-hankkeessa.