Essee on julkaistu Yliopisto-lehdessä 9/2022.
"Olemme aloittaneet kaksi maailmansotaa. Emme halua aloittaa kolmatta."
Näin totesi eräs saksalainen parlamentaarikko viime keväänä tavatessamme cocktailtilaisuudessa. Keskustelumme aiheena oli tietenkin Venäjän hyökkäyssota ja Saksan ristiriitainen suhtautuminen siihen. Puhuimme maan idänsuhteesta, energiasta ja vähän aseistakin.
Helmikuussa pari päivää Venäjän aloittaman hyökkäyksen jälkeen Saksan liittokansleri Olaf Scholz piti puheen, jossa hän ilmoitti Saksan astuneen uuteen aikakauteen. Tuo historiallinen käänne, Zeitenwende, tarkoitti muun muassa tuntuvaa puolustusmäärärahojen lisäämistä. Sen tulkittiin sisältävän myös periaatteellisemman irtioton liennyttävästä Venäjä-suhteesta. Silti monet ovat pohtineet, onko käänne ollut niin perinpohjainen kuin liittokansleri esitti.
Moraaliselta kannalta Saksan suhtautumisessa ei ole mitään epäselvää: maa tukee Euroopan unionin yhteistä pakoterintamaa ja on toimittanut myös materiaaliapua Ukrainaan. Saksan poliittinen kenttä on pääosin yhtenäinen, mitä tulee Venäjän syyllisyyden toteamiseen. Silti toimintaan näyttää kuuluvan myös tiettyjä pidäkkeitä. Vaikutelma on syntynyt erityisesti Saksan hidastelusta asetoimituksissa ja kaasuriippuvuuden katkaisemisessa.
Osa rajoitteista on luonteeltaan oikeudellisia eikä niitä tulisi pitää merkkinä välinpitämättömyydestä Ukrainan hädälle. Saksan perustuslaki on perinteisesti rajoittanut sotilaallisen toiminnan liikkumavaraa varsinkin maan ulkopuolella.
Voidaan kuitenkin väittää, että osa Saksan rajoitteista on luonteeltaan myös historiallisia. Kuten parlamentaarikon kommentti paljasti, saksalaiseen ajatteluun kuuluu syvä ymmärrys maan vastuusta Euroopan vakauden — tai pikemminkin epävakauden — lähteenä. Vakauden tavoittelu voidaan nähdä myös paljon parjatun idänpolitiikan, Ostpolitikin, taustalla. Se syntyi 1960-luvulla yrityksenä hallita Länsi- ja Itä-Saksan välisiä jännitteitä, mutta laajeni myöhemmin yleistermiksi Länsi-Saksan suhteelle Neuvostoliittoon.
Me menneen maailman tutkijat korostamme usein historiallisen muistin merkitystä. George Santayanan (1863–1952) lausahduksen mukaisesti menneet tapahtumat on muistettava siksi, ettemme toistaisi niiden virheitä. Euroopan kontekstissa tätä pyrkimystä on edustanut selkeimmin juuri saksalainen menneisyyden hallinnan kulttuuri, kriittinen ja tutkiskeleva suhde historiaan. Saksa on toden teolla tehnyt tiliä oman menneisyytensä ja sen vääryyksien kanssa.
Venäjän hyökkäyssota on saanut kuitenkin monet kysymään, onko tämä historian muistaminen kääntynyt jo itseään vastaan. Onko Saksa liikaakin kiinni omassa historiassaan ja estääkö se maata toimimasta historiallisissa taitekohdissa? Voiko historiallista muistia olla liikaa?
Kylmän sodan päättyminen on merkinnyt paitsi murrosta suurvaltasuhteissa, myös uudenlaista muistin politiikkaa. Se periaatteellinen yksimielisyys, jolla kansallista historiaa lähestyttiin monessa Euroopan maassa toisen maailmansodan jälkeen, on korvautunut vaatimuksilla historian uudelleenarvioinnista. Keskeisiksi teemoiksi ovat nousseet kolonialismin historia sekä eurooppalaisten valtioiden osuus fasismin ja kommunismin rikoksissa.
Muistamisen politiikasta on samalla tullut poliittisen kamppailun areena. Historiallisia tabuja on pyrkinyt murtamaan esimerkiksi Italian vaalivoittaja Fratelli d’Italia, Italian veljet, jonka juuret ovat Mussolinin fasismin perillisissä. Mukaillen holokaustin kieltämistä koskevaa lainsäädäntöä Fratelli-puolue on halunnut kriminalisoida myös toisen maailmansodan aikaisten jugoslaavipartisaanien vastaiskujen vähättelyn. Taustalla on ajatus, jonka mukaan Italia on liiaksi hävennyt omaa menneisyyttään.
Pyrkimys kansallisen historian uudelleenarviointiin on ollut myös keskeinen osa Venäjän 2000-luvun poliittista kulttuuria. Sen taustalla on ollut tarve kansallisen yhtenäisyyden tuottamiseen ristiriitojen täyteisen 1990-luvun jälkeen.
Tarina ei ole kuitenkaan ollut yksinomaan voitokas eikä se ole keskittynyt vain toisen maailmansodan menestykseen. 1900-luvun tapahtumista Putinin hallinto on usein kiinnittynyt kahteen, vuoden 1917 vallankumoukseen sekä Neuvostoliiton hajoamiseen. Näitä on pidetty 1900-luvun suurina geopoliittisina katastrofeina, jotka riistivät Venäjältä sen tsaristisen perinnön ja imperialistisen aseman.
Taustalla on kuitenkin myös syvempi murros itse historian luonteessa. Kuten historioitsija Timothy Snyder on esittänyt, Neuvostoliiton aikana tyypillinen marxilainen historiakäsitys, jonka mukaan teknologinen kehitys on avain myös inhimilliseen vapautumiseen, korvaantui kylmän sodan päättymisen jälkeen huomattavasti pessimistisemmällä näkemyksellä.
Putinin hallinto on nojannut Ivan Iljinin (1883–1954) kaltaisiin konservatiiviajattelijoihin, jotka korostavat historian syklisyyttä ja sen perimmäistä muuttumattomuutta. Tuohon tarinaan kuuluu olennaisesti ajatus Venäjästä lännen ikuisena uhrina.
Mitä pidemmälle sota etenee ja mitä nopeammin Venäjä eristetään kansainvälisestä politiikasta, sitä vaikeampi Putinin on tarjota kansalleen loistavaa tulevaisuutta. Siksi hän tekee kuin diktaattorit yleensä: takertuu historiaan ja tarjoaa tarinan loistavasta menneisyydestä.
On helppo nähdä tämän ajattelun ongelmat ja sen poliittisesti motivoitu luonne. Vaikeampaa sen sijaan on tunnistaa tuon ajattelun jäänteet omissa näkemyksissämme. Myös me sorrumme 1800-luvun nationalismin tapaan ajatuksiin Venäjän kansan muuttumattomasta luonteesta — siihen, että kaikki yritykset poliittisen muutoksen aikaansaamiseksi olisivat mahdottomia.
Historia voi olla yhteiskunnallisen uudistumisen, innostuksen ja inspiraation lähde. Samalla se voi olla vallanpitäjien väline kiinnittää huomiomme pois nykypäivän ongelmista. Historian muistaminen on tärkeää, mutta tietyissä kysymyksissä on osattava myös kääntää sivua ja kertoa tarinaa uusista näkökulmista.
Kirjoittaja on akatemiatutkija Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa. Hänen kirjansa Eurooppa: poliittisen yhteisön historia (Teos, 2021) valittiin tänä vuonna Vuoden historiateokseksi.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.