Elämme moninaisten kriisien ja yhteiskunnallisen polarisaation aikaa, jona voimme todistaa ääriryhmien ja -aatteiden vahvistumista. Näillä ääriryhmillä on yhteisiä piirteitä, yhtenäisiä selitysmalleja, yhteisiä vihollisia. Tai ainakin tämä on se yleinen käsitys ekstremismistä… Vaikka yleiseurooppalaisessa mittakaavassa Euroopan unioni onkin määritellyt, mitä ekstremismillä tarkoitetaan, käsitteet ovat auttamattomasti vanhentuneet.
Ekstremismi nimittäin muuttuu, koska se on jatkuvassa vuorovaikutuksessa poliittisen valtavirran kanssa. Se voi vesittyä, kesyyntyä ja sopeutua, ja sille voi ilmestyä jopa oma ekstremistinen vastinparinsa, jota se itse yrittää marginalisoida. Esimerkiksi voidaan ottaa se, miten vuoden 2024 Euroopan parlamenttivaalien jälkeen kävi pitkään ekstremistinä pidetylle Konservatiivit ja reformistit -ryhmälle: se siirtyi kohti poliittista keskustaa, kun äärioikealle ilmaantui uusia poliittisia voimia.
Ekstremismi on marginaalista nouseva haaste
Tutkimuskohteena ekstremismi on määritelmällisestikin liikkuva maali. Ekstremismi on nimittäin valtavirran poliittisen ajattelun ja yhteiskunnallisten konventioiden haastamista marginaalista käsin. Se kyseenalaistaa totutut, yleisesti hyväksytyt selitysmallit, minkä vuoksi se nähdään hyökkäävänä ja vaarallisena: jonain, miltä täytyy suojautua.
Se, mikä mielletään äärimmäiseksi, ekstreemiksi, voi kuitenkin vaihdella, sillä kukaan ei julistaudu siksi itse – se on aina enemmistön leimakirves.
Nykyisissä autoritäärisissä järjestelmissä nimenomaan liberaaleihin suhtaudutaan ääriryhmänä, sillä he ovat vallalle paljon vaarallisempia kuin valtaa myötäilevät ja siten heikot uusnatsit. Toisaalta vallankumoukset ovat yleensä alkaneet ekstremististen ajatusten esittämisellä ja niiden ajamisella. Missä olisimmekaan ilman Ranskan vallankumousta, joka muutti käsityksemme kansalaisten oikeuksista ja tasa-arvosta, sekä siitä, että valtaa pitää voida haastaa?
Sellaisissa maissa, joiden menneisyyden painolastina on diktatuuri tai autoritäärinen järjestelmä, suhtaudutaan edelleen ekstremismin määrittelyyn tietyllä varovaisuudella. Kun fasistinen tai kommunistinen valtaenemmistö hallitsi, marginaalista nouseva haaste oli huippusuoritus.
Ekstremismin ongelma vapaissa tiedeyhteisöissä
Liberaaleissa järjestelmissä ekstremismi taas on mielenkiintoinen ilmiö sen takia, että me poliittisen valtavirran edustajat itse aktiivisesti osallistumme sen tuottamiseen. Akateemisessa maailmassa kuulee usein sen argumentin, ettei ekstremistien kanssa kannata väitellä, koska se saattaa valtavirtaistaa heidän ajattelumallejaan. Tämän näkemyksen mukaan heidät pitää vain sulkea ulos, eristää, sillä ekstremismin tulee pysyä ekstreeminä.
Eurooppalaisessa kontekstissa on kuitenkin syytä kysyä, kuinka paljon tällaiset oikeassa olemisen vankat mielipidekuplat juuri edesauttavat ääriajattelun kärjistymistä ja leviämistä. Turhautuminen siihen, ettei tule kuulluksi, voi nostattaa narratiivisia panoksia ja järjestäytymisen sekä verkostoitumisen astetta. Onko siis meidän keinomme hoitaa meillä "sietämättömiä" mielipiteitä kaivamalla juoksuhautoja ja pidättäytymällä asemasodassa? Entä mitä se merkitsee akateemisen vapauden tulevaisuudelle?
Kriisien aika näkyy myös yliopistossa, johon yhteiskunnalliset ilmiöt, kuten poliittinen polarisaatio, ovat rantautuneet. Kriisien aikana monella yliopistolaisilla on ollut tarvetta selkiyttää arvomaailmaansa, joten tutkijat ovat ottaneet kantaa poliittisiin kysymyksiin enenevissä määrin. Se voi hajottaa akateemisia yhteisöjä enemmistön marginalisoidessaan ja jopa hiljentäessään "väärinajattelijat".
On helppo unohtaa, että ekstremismi on diskurssi, joka voi syntyä peilaten "valtavirran" muuttumista mustavalkoiseksi. Voidaan myös kysyä, onko enemmistö aina oikeassa?
Siihen ainakin Venäjällä osataan vastata yksiselitteisesti.