Huulet ovat kohmeessa, mutta sukeltajat vaikuttavat tyytyväisiltä — tutkimussukelluskurssi opettaa kylmissä vesissä pärjäämistä

Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 6/2025. Voit kuunnella sen äänijuttuna Soundcloudissa tai Spotifyssa.

Satakunta vuotta sitten kipsilaiva Johannalle kävi köpelösti Hankoniemen vesillä. 25 metriä pitkä kolmimastoinen alus törmäsi matalikkoon Ålörenin saaren pohjoispuolella ja upposi. Sen jälkeen hylky on levännyt reilun kymmenen metrin syvyydessä, Tvärminnen eläintieteellisen aseman lähellä, noin viiden minuutin venematkan päässä.

Kokonaan Johannaa ei kuitenkaan ole unohdettu, ei ainakaan toukokuisena tiistaina, kun Edward Stockdale ohjaa sukeltajille suunniteltua Esox-venettä hylkyä kohti. Vaikka Esox on liki seitsemän metriä pitkä, kyydissä on lähes ahdasta. Etuosassa istuu viisi kuivapukuihin sonnustautunutta opiskelijaa sukellusvarusteineen.

Viisikolla on edessään yksinkertaiselta kuulostava tehtävä: heidän pitää sukeltaa Johannalle, paikantaa sieltä hylyn mukana uponneita esineitä ja koneiston osia eli niin sanottuja artefakteja ja ottaa niistä kuvia mittatikkujen ja kompassinuolten kanssa. Itse hylkyyn ei saa koskea. Aikaa on tunti.

Meneillään on Helsingin yliopiston järjestämän tutkimussukeltamisen kurssin kolmas viikko. Toinen mokoma on vielä jäljellä.

"Ei ikinä ilman minun lupaani!"

Ilmassa on pientä jännitystä. Johannan lähelle tultaessa se purkautuu äkisti, kun opiskelija heittää sukeltajille tarkoitetun merkkipoijun veneen vielä liikkuessa. Stockdale kiroaa ja pysäyttää veneen äkisti.

— Mitä se oli? Kukaan ei heitä mitään ilman lupaani!

Opiskelijat näyttävät noloilta. Selityksiäkin löytyy. Yksi luuli saaneensa luvan ja toinen totteli toista.

— Sanoin, että EI heitetä vielä, Stockdale korostaa. 

Merkkipoijua ei koskaan heitetä, kun mennään tuollaista vauhtia, Stockdale linjaa. 

— Eikä täällä anna käskyjä kukaan muu kuin minä.

Poiju nostetaan takaisin ja loppumatka ajellaan hissukseen. Sitten lasketaan ankkuri ja sukelluspoiju uudemman kerran. Opiskelijat alkavat käydä läpi tarkastuslistaa. Ilmaa antava regulaattori ok. Vararegulaattori ok. Lamput ok. Sukellustietokoneet ok. Lista on perusteellinen.

Noin kymmenen minuutin päästä ensimmäinen kolmikko hyppää laidan yli. Vaikka merivesi on edelleen viileää, alle kymmenasteista, kukaan ei edes irvistä. Sukeltajat koputtavat päälakiaan näyttääkseen kaiken olevan kunnossa ja katoavat pinnan alle.

Muutamaa minuuttia myöhemmin loput kaksi opiskelijaa sukeltavat perään. Vain pinnalla kelluva poiju ja ajoittaiset kuplat kertovat viisikon liikkuvan alapuolellamme.

Haastavampaa kuin tropiikissa

Miten australialainen Edward ”Edd” Stockdale on päätynyt Helsingin yliopiston leipiin, opiskelijoita paimentamaan? Hänet on pestattu Tvärminneen Ruotsista. Vaikka oma väitöskirjatyö jäi aikanaan kesken, Stockdalella on pitkä kokemus tutkimussukeltamisesta ja tutkimussukellusten ohjauksesta, muun muassa hylkyjen arkeologiasta.

— En ollut kovin hyvä tieteentekijä. Käytännön työ on enemmän minua varten.

Tutkimussukelluksen pienellä alalla hän arvioi olevansa kärkipään ammattilaisia.

— Maailmassa ole kovinkaan montaa ihmistä, joilla olisi vastaavaa osaamista.

Tvärminne sopii Stockdalelle hyvin, sillä hän nauttii sukeltamisesta kylmissä vesissä.

— Se on haastavampaa kuin tropiikissa, mikä tekee siitä kiinnostavampaa.

Hankoniemi on erinomainen paikka opetella tutkimussukeltamista.

— Tutkimussukelluksia tehdään noin kymmenen metrin tuntumassa. Täällä on hyviä, matalia lahtia, joissa on hyvä aloitella. Ja jo puolen tunnin venematkan päässä on useita kiinnostavia hylkyjä. 
Myös aseman opetus- ja majoitustilat saavat kehuja, yhtä seikkaa lukuun ottamatta.

— Rannan sukellusvajat ovat liian pienet ja aikansa eläneet. Tila loppuu kesken, kun pitää kuivata sukelluspukuja. Tarvitsisimme uudet vajat, mutta jostakin syystä tämä on osoittautunut vaikeaksi, Stockdale kritisoi.

Asiaan pitäisi tulla kohennusta parin vuoden sisällä.

(Juttu jatkuu kuvan alla.)

Elintärkeitä rutiineja 

Sukeltajat ovat olleet veden alla puolisen tuntia. Pinnalla on rauhallista. Vain radio ja ohittavat veneet rikkovat keväisen meren rauhaa. Johannan uppoamispaikka sijaitsee vilkkaan laivaväylän vierellä. Veneemme mastossa on sukeltajista kertova lippu, jota ohittaessaan muiden veneiden pitäisi hidastaa.

— Mutta eivät he koskaan hidasta, Stockdale sanoo.

Ainoastaan armeijan veneet kunnioittavat aina sukeltajia.

Stockdale kertoo suunnitelleensa sukelluskurssien nykyisen muodon koko lailla itse. Kuusiviikkoinen rutistus on rankka, mutta oppimistulokset vakuuttavat. Vaikka kurssille päästäkseen on pitänyt sukeltaa jo vähintään 20 kertaa, on kurssin alkupuoli aina sekoilua, Stockdale tuumii.

Harjoituksessa kyse on rutiinien luomisesta. Tutkimussukeltamisessa suunnittelu ja ennakointi ovat tärkeitä.

— On hyvin tavallista, että tutkimussukeltaja yrittää liikaa ja lopulta käteen ei jää oikein mitään. Jo liian voimakas potku räpylöillä voi nostaa niin paljon pohja-ainesta, ettei näkyvyys palaa tuntiin. Tai jos hyvästäkin kuvasta unohtuvat tiedot paikasta ja syvyydestä, ei sillä tee mitään.

Päivät ovat pitkiä. Sään salliessa sukelletaan sekä aamuisin että iltapäivisin, minkä lisäksi illalla puretaan opittua luokkahuoneessa. Silti kurssia on jo nyt kevennetty.  Opettajakin oppii.

— Ensimmäisellä kurssilla yritin mahduttaa vielä enemmän, mutta opiskelijat uupuivat. Olen ottanut opikseni, Stockdale hymähtää.

20 metriä on pitkä matka

Äkkiä pintaan pullahtaa uusi merkkipoiju. Pinnalta katsottuna etäisyyttä alkuperäiseen merkkipoijuun on alle parikymmentä metriä, mutta rantaveden heikossa näkyvyydessä sukeltajapari ei enää löytänyt siimaa ja joutui laukaisemaan oman uuden. Pian kaikki viisi palaavat pintaan. Kylmä on kohmettanut huulet, mutta muuten joukko vaikuttaa tyytyväiseltä.

Suuntaamme kohti rantaa ja harjoituksen läpikäymistä. Seuraavat tehtävät ovat pian edessä.

Ympäristötieteiden opiskelija, meribiologiksi tähtäävä Satu Holmlund kertoo haaveilevansa tutkimussukeltajan ammatista.

— Ehkä tahtoisin ennemmin olla osana tutkimusryhmää kuin sellaisen johdossa.

Vesi on purjehdusta harrastavalle Holmlundille tuttu elementti, mutta sukeltamisesta hänellä oli ennen kurssin alkamista melko vähän kokemusta. Kun minimivaatimus mukaan tulolle on 20 sukellusta, Holmlundilla kasassa oli 23.

Alku oli hankala, Holmlund myöntää.

— Aluksi ihan vain paikoillaankin pysyminen vedessä oli vaikeaa. Mutta nykyään pystyn suoriutumaan haasteellisistakin tehtävistä, kuten painavien esineiden nostosta pinnalle nostopussien avulla. Sukellustekniikkakin on kehittynyt ihan huomaamatta.

Kokemus on ollut palkitseva, Holmlund iloitsee.

— Aion ehdottomasti jatkaa alalla, vaikka työtilanne ei enää olekaan ihan yhtä hyvä kuin muutama vuosi sitten.

Silloin osaavat sukeltajat suorastaan revittiin työelämään, mutta Tvärminnen aiempien kurssien jälkeen pahin paine on jo helpottanut.

Globaalia konsultointia

Sukellusten jälkeen kurssilaiset kokoontuvat luokkaan käymään otoksia läpi. Aika monesta löytyy huomautettavaa: mittatikku ja kohde eivät ole linjassa tai kuva on otettu kulmasta, joka vääristää mittasuhteet. Niinpä esineiden todellisia mittoja on vaikea hahmottaa.

Kuvauksissa on selvästi ollut säätämistä. Saksalainen opiskelija Amelie Becker tuskailee, ettei edes kunnolla nähnyt, mitä kumppanit halusivat hänen kuvaavan — hän vain otti kuvia ohjattuun suuntaan. Niinpä kohde ei oikein osunut kuvan keskustaan. Mukana on kuitenkin myös laadukkaita otoksia.

Lopuksi käydään koko kurssin voimin läpi erilaisia ongelmatilanteita paniikista onnettomuuksiin. Sukeltajat pohtivat, miten vaarallisissa tilanteissa tulee reagoida ja toimia. Opetussession jälkeen Stockdale jättää opiskelijat suunnittelemaan seuraavaa sukellusta.

Kouluttaja itse suuntaa jo kokeneempien sukeltajien kanssa vielä yhdelle retkelle, paikantamaan Museoviraston merenalaiselle kuvauspaikalle jättämiä kolmijalkoja.

Yhteistyö kokeneiden sukeltajien kanssa on olennainen osa työtä, Edd Stockdale kertoo. 

— Teemme konsultointia sukellusosaamista tarvitseville hankkeille ympäri maailmaa. Tavoit­teenani on kouluttaa omista opiskelijoistamme osaajia, joiden avulla sukellusakatemia voisi pyö­riä jatkossa, jos vaikka itse siirtyisin muualle.

Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.