Teologia ja lääketiede — mukana menossa alusta saakka. Entä kehitysmaatutkimus ja sukupuolentutkimus? Tutkijat ja opiskelijat ahertavat tieteenaloilla, joista osa juontaa satojen ellei tuhansien vuosien päähän. Toisia voi kutsua tuoreiksi tulokkaiksi, vaikka esimerkiksi sukupuolentutkimus on sekin jo päässyt vakavaan keski-ikään, jos katsoo Yhdysvaltain naistutkimusklassikkojen ilmestymisvuosia.
Ikiklassikoihin lukeutuvat myös oikeustiede, matematiikka ja filosofia. Historiakin on vanha tiede, joskin se ”tieteellistyi” toden teolla vasta 1800-luvulla. Mikä on klassikoiden salaisuus?
— Monet tieteenalat askaroivat peruskysymysten äärellä. Esimerkiksi uskontojen merkitys ja maailman selittäminen eivät ole mihinkään vanhentuneet. Teologeilla on uskomaton kyky uudistua ja napata ajassa olevia teemoja. Toisaalta ihmisen fyysistä ulottuvuutta tutkiva lääketiede on aina ajankohtainen, historian professori Laura Kolbe pohtii.
Kolbe itse on tullut tunnetuksi kulttuurihistorian osaajana sekä yhtenä Helsingin yliopiston historian kirjoittajista.
Helsingin yliopiston juuret ovat lännessä: tuhoisan Turun palon jälkeen akateeminen elämä siirtyi vuonna 1828 uuteen pääkaupunkiin, likemmäs uutta vallanpitäjää Venäjää.
Yliopistolliset esikuvat olivat kuitenkin Keski-Euroopassa. Etenkin saksalainen yliopistomaailma ja Berliinin Humboldt-yliopisto antoivat tärkeitä vaikutteita suomalaiselle tieteelle.
— Tuolloin vahvistui idea siitä, että tiede ja opetus kulkevat käsi kädessä ja oppiminen tapahtuu tieteenalapohjaisesti. Näin lähti rakentumaan moderni ymmärrys siitä, mitä tutkimus merkitsee ja millaiset olosuhteet se vaatii.
Valtiotieteiden vuosisata
1900-luku toi yliopistolle uusia tiedekuntia ja uusia tieteitä ja oppiaineita, esimerkiksi maatalous- ja metsätieteet, eläinlääketieteen ja logopedian.
Uusien akateemisten ammattien syntyminen heijasti ympäröivän yhteiskunnan muutosta.
— Tieteen tehtävä on esittää kysymyksiä ajan ongelmista. Kun ne muuttuvat, tulee tarve esittää kysymyksiä uudella tavalla. Tämä tutisuttaa yliopistorakennetta ja nostaa esiin uusia lähestymistapoja, uusia potentiaalisia oppiaineita.
1900-luvun merkittävimmäksi muutokseksi Helsingin yliopiston osalta Kolbe nostaa valtiotieteellisen tiedekunnan perustamisen vuonna 1945. Valtio-oppi, sosiologia ja sosiaalipolitiikka nousivat merkittäviksi, yhteiskuntaa muuttaviksi tieteenaloiksi.
Valtsikan kasvateista ponnisti suomalaisen yhteiskunnan modernisoijia, uusien ideologioiden ja aatteiden arkkitehteja: intellektuelleja, poliitikkoja ja virkamiehiä.
— Valtiotieteellinen radikalisoi ja modernisoi yliopiston idean yhteiskunnallisena vaikuttajana. Kaikki 1960-luvun liikkeet alkaen Sadankomiteasta Vanhan valtaukseen ja sen jälkeiseen puoluekehitykseen ovat aika lailla valtiotieteellisen vaikuttajayksilöiden aikaansaannosta, Kolbe sanoo.
Dynaaminen tiennäyttäjä
Uusia oppiaineita —nykykielellä ohjelmia — syntyy edelleen. Miten tulokas vakiinnuttaa asemansa? Sukupuolentutkimus on joutunut aluksi taistelemaan paikastaan, mutta vaikkapa kehitysmaatutkimus on vakiintunut ilman suurta vääntöä.
Ihmiset ja henkilösuhteet ovat aina tärkeitä, koska myös hallinto kysyy politiikkaa. Suhteet vaikuttajiin kannattaisi myös pitää kunnossa eikä kansainvälisistä verkostoista ole haittaa.
— Jos on dynaaminen professori, joka on taitava verkottuja ja erinomainen esimies, asiat lähtevät etenemään. Ja jos on päinvastoin, mitään ei tapahdu, Kolbe luonnehtii.
Uuden tutkimusalan menestykseen vaikuttaa myös se, onko sille kysyntää yhteiskunnassa ja onnistuvatko alaa tutkivat hankkimaan riittävästi luottamusta ja siten myös rahoitusta. Samoin on tärkeää saada mukaan nuorta tutkijapolvea, aina uusia väitöskirjan tekijöitä, Kolbe arvioi.
— Väitöskirjatutkijat ovat elävän akateemisen yhteisön tunnus.
Instituutti ylittää rajoja
Viime vuosikymmeninä yliopisto on perustanut uusien tiedekuntien, oppiaineiden sekä kandi- ja maisteriohjelmien lisäksi tutkimuskeskuksia ja -instituutteja. Niiden etuna on eri alojen osaajien kokoaminen samojen tutkimusteemojen ääreen.
— Elämä ei kulje tiedekuntarajojen mukaan. Tutkimuksenkaan ei tarvitse tehdä niin. Tarvitsemme uutta lähestymistapaa, jotta voimme ymmärtää mutkikkaita ilmiöitä, Kolbe pohtii.
Esimerkkejä tällaisista monitieteisistä, laitosrajat ylittävistä tutkimusyksiköistä ovat akatemiaprofessori, aerosoli- ja ympäristöfysiikan tutkija Markku Kulmalan johtama Ilmakehätieteiden keskus INAR ja metsätieteiden professori Anne Toppisen johtama Kestävyystieteiden instituutti HELSUS.
Humanisteilla on myös uutta luovia tiedekeskittymiä ja tutkimustapoja. Digitaalisten ihmistieteiden puolella vaikkapa historiaa tai kielitiedettä lähestytään uusien laskennallisten menetelmien ja data-analyysien avulla.
Hankalia ohjelmia
Historiantutkija ei ole mielissään siitä, että oppiaineiden ja laitosten tapaiset tutut rakenteet on hälvennetty yliopistosta. Koulutusohjelmien nimet ovat pitkiä, hankalia ja monitulkintaisia.
— Tämä on todella ongelma. Miten esitellä itsensä puhelimessa? Historian maisteriohjelman johtajaksi? Sillä ei ole mitään relevanssia, ja ongelma korostuu, kun keskustellaan vierailla kielillä, Kolbe huomauttaa.
Ilmastotieteet nousussa?
Yliopiston rahoitus on ollut muutoksen tilassa. Yhä suurempi osa varoista hankitaan kilpaillulla kansainvälisellä tutkimusrahoituksella tai omalla varainhankinnalla, kun valtion osuus eri oppialojen rahoittajana kapenee. Tämäkin saattaa vaikuttaa siihen, millaiset alat jatkossa nousevat ja mitkä laskevat.
Suomen pienemmissä yliopistoissa on kannettu huolta humanististen aineiden, esimerkiksi kirjallisuustieteiden, puolesta, koska niiden hyöty ei ole numeroin mitattavissa — niin kuin sivistys aika harvoin on.
Helsingin yliopistossa humanistiset alat ovat pitäneet varsin hyvin pintansa, ja esimerkiksi filosofia kuuluu menestyjiin paljon kilpaillussa ERC-tiederahoituksessa. Mutta mikä mahtaa olla tulevaisuuden nouseva oppiala tai tiedekunta?
— Ehkä jatkossa näemme vielä ilmasto- ja ihmistieteellisen tiedekunnan, Kolbe tuumii.
Naistutkimus syntyi uudisraivaajahengessä
Yksi Helsingin yliopiston nuorimmista tieteenaloista on sukupuolentutkimus. Tieteenala alkoi kehittyä feministisestä liikehdinnästä.
— Jo 1960–1970-lukujen vaihteessa aktiiviset naiset perustivat Helsingin yliopistoon epävirallisia opintopiirejä. Osallistujat lukivat yhdessä kirjallisuutta ja seurasivat Yhdysvalloissa virinnyttä naistutkimusta, sukupuolentutkimuksen professori Tuija Pulkkinen kertoo.
Eri tieteenaloilta tulevilla naisilla oli sama intressi: he pohtivat, miksi ovat eri asemassa kuin mieskollegansa. Vähitellen eri oppiaineiden valikoimaan alkoi ilmaantua naistutkimuksen kursseja. Aktiivisia olivat etenkin historian, taidehistorian ja sosiologian opettajat.
Vuonna 1991 Helsingin yliopisto perusti Kristiina-instituutin koordinoimaan eri alojen kurssitarjontaa. Tuolloin naistutkimus miellettiin näkökulmaksi, jonka kautta saattoi tarkastella eri tieteenaloja. Instituuttia johti professori Päivi Setälä, yksi naishistorian uranuurtajista.
Varsinainen oppiaine naistutkimuksesta tuli vuonna 2003. Ensimmäiset maisterit ja ensimmäinen tohtori valmistuivat kaksi vuotta myöhemmin. 2010 alan nimi muuttui sukupuolentutkimukseksi.
Kokoonsa nähden sukupuolentutkimus on onnistunut keräämään paljon kilpailtua yliopiston ulkopuolista tutkimusrahoitusta. Kansainvälisesti vertaillen suomalainen sukupuolentutkimus on alan kärkikaartia, Pulkkinen iloitsee.
Professori näkee menestyksen takana suomalaisen yhteiskunnan ja poliittisen järjestelmän tasa-arvoa edistävän eetoksen. Valtio rahoitti Suomen ensimmäiset naistutkimuksen professuurit.
— Sukupuolentutkimus on lähtöisin yhteiskunnallisesta liikkeestä. Se on ponnistanut eriarvoisuudesta. Mukaan on tullut aktiivista, taistelevaa väkeä. Alan asenne on vieläkin uudisraivaajahenkinen.
Edelleen sukupuolentutkimus on mukana yhteiskunnan muutoksessa.
— Feministinen ajattelu saa yhä uusia kulmia. Hyviä esimerkkejä ovat Me too -liikehdintä, työelämän ongelmat ja transsukupuolisuuteen liittyvät kysymykset.
Tieteenala on myös saanut kriitikot liikkeelle. Naistutkimusta on moitittu epätieteelliseksi, biologiaa vääristeleväksi ja poliittiseksi alaksi.
— Meitä on kritisoinut pieni, mutta äänekäs muutosta vastustava porukka. Viime vuosina kritiikki on vaimentunut, Pulkkinen toteaa.
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 9/2019.