Keväällä Helsingin yliopiston edessä tuoksuu katupöly, mutta Mosambikin pääkaupungin Maputon keskustakampuksella nuuhkitaan eukalyptusta ja trooppisen puutarhan kukkia. Luentojen välissä moni opiskelee ulkona nahkealehtisen viikunapuun alla. Vaikka langaton netti toimii, betonipöydän alla olevat pistokkeet eivät aina pidä kannettavaa tietokonetta käynnissä. Silloin täytyy siirtyä sisälle, toisen kerroksen luokkaan. Iltapäivisin puun alla pänttää myös 21-vuotias politiikantutkimuksen opiskelija Sheila Mutambene. Aamupäivät menevät veljenpoikien hoitamisessa, pyykkien pesemisessä ja ruuanlaitossa. Myöhäinen saapumisaika ei haittaa Mutambenen opiskeluja. — Enemmän haittaa on pitkistä matkoista. Matka yliopistolle kestää puolitoista tuntia, ja joudun vaihtamaan minibussia kaksi kertaa.
OPETUS ERINOMAISTA
Eduardo Mondlane -yliopisto on Mosambikin suurin ja maineikkain. Se on nimetty vuonna 1969 kuolleen vapaustaistelijan ja yhteiskuntatieteilijän mukaan. Opiskelijoita tulee kaikista maakunnista. Maputossa on myös yksityisiä yliopistoja. Eduardo Mondlane on julkinen, mikä takaa verrattain edulliset kurssimaksut. Silti monilla on ongelmia maksaa opintonsa ja matkansa yliopistolle. Sheila Mutambene maksaa opiskeluistaan 75 euroa kuukaudessa. Summa ylittää esimerkiksi kotiapulaisen kuukausipalkan, reilut 50 euroa. Opiskelua hankaloittaa se, että tietokoneita ei ole tarpeeksi ja ilmastolaitteet reistailevat. Opettajissa ei kuitenkaan ole valittamista. Mutambenen mielestä he ovat erinomaisia, mutta heitä on liian vähän.
Eduardo Mondlanessa aikoinaan opiskellut professori Miguel Marrengula on samaa mieltä opettajien tasosta. Marrengula on perustanut tuoreen ISEDEL-instituutin, jossa koulutetaan paikallisista kehitystyön ammattilaisia. Hän työskentelee myös kahdessa yksityisessä yliopistossa tuntiopettajana. — Kokemukseni mukaan Eduardo Mondlane -yliopiston opettajat ovat huippuluokkaa. Ongelma on se, että tutkimusta tehdään vähän. Tutkijoiden aika menee opetukseen ja konsultaatioihin. Marrengula asui Suomessa neljä vuotta 2006–2010, kun oli tekemässä sosiaalipolitiikan pro graduansa ja väitöskirjaansa Tampereen yliopistossa. Hän tuntee myös Helsingin yliopiston. — Vaikutelmani on, että Helsingissä ulkomaisen tutkijan on mahdollista saada tärkeä rooli. He voivat olla tutkimusryhmien aktiivisia jäseniä ja johtaa seminaareja. Marrengula kehuu Suomen turvallisuutta ja tutkimuksen tasoa, mutta kertoo järkyttyneensä siitä, että niin monet nuoret masentuvat ja jäävät yksin ongelmansa kanssa.
KIRJASTO KAUKANA
Afrikan-tutkimuskeskuksen nuorempi tutkija Carlos Bavo on valmistunut sosiologiasta Lissabonin yhteiskuntatieteiden ja teknologian instituutista. Pian hän lähtee tekemään väitöskirjaa Kapkaupunkiin. Hänen mielestään Mosambikissa on hyvä asua, jos on saanut koulutuksensa muualla. Sen sijaan niiden, joilla on lapsia, on hänen mielestään paras muuttaa maasta. Näin lapsilleen voi taata hyvän peruskoulutuksen ja terveydenhuollon. Etelä-Afrikassa koulutusta ja lääkäripalveluita voi ostaa yksityiseltä sektorilta. Mosambikissa tutkijalla ei ole varaa sellaiseen. Nuorempi tutkija ansaitsee noin 500 euroa kuussa, professori noin 800–950 euroa. Eläminen Maputossa on kallista, ja varsinkin tutkijalle välttämättömät työkalut, kuten kirjat ja tietokoneet, maksavat paljon. Rahaongelmien lisäksi tutkijan työtä hankaloittaa lähdetiedon hankala saatavuus. Verkkoyhteydet ovat epävarmoja ja kalliita. Lähin kirjasto voi helposti olla 20 kilometrin ajomatkan päässä.
KUIN LISSABON
Mosambik on Etelä-Afrikan pohjoinen naapurimaa. Maputo sijaitsee Helsingin tavoin meren rannalla ja aivan maan eteläosassa. Maan bruttokansantuotteesta Maputolle on suotu viidennes. Pohjoisempana asuvat valittavatkin, että rikkaudet valuvat alas pääkaupunkiin. Kuten Helsingin myös Maputon arkkitehtuurissa näkyy entisen emämaan vaikutus. Mosambik itsenäistyi Portugalista vuonna 1975. Keskikaupungilla kävellessä ja arkkitehtuuria tarkastellessa voisi hetken kuvitella olevansa Lissabonissa. Kerrostalot ovat tosin korkeampia, jopa yli 15-kerroksia. Kun alakaupunkiin rakennettiin 1800–1900-lukujen vaihteessa eteläisen Afrikan suurinta satamaa, tuli mahtavuuden näkyä kaupungin siluetissa. Rakennushuumassa maahan kutsuttiin nimekkäitä suunnittelijoita, kuten insinööri Gustave Eiffel. Hänen väitetään usein suunnitelleen kaupungin kuuluisan rautatieaseman, mutta väite ei pidä paikkansa. Eiffel on suunnitellut Maputoon ainakin rujon rautatalon, mutta rautatieasema ei ole kenenkään tunnetun suunnittelijan käsialaa.
UUDENLAISIA RIKOKSIA
Helsingin yliopistossa Afrikan tutkimuksen väitöskirjaa tekevä Jonna Katto asuu parhaillaan pohjoisessa Niassan maakunnassa. Hän tekee siellä tutkimusta naistaistelijoiden kokemuksista itsenäisyyssodassa. Niassasta on Maputoon matkaa reilut 2 000 kilometriä, saman verran kuin Helsingistä Välimeren rannalla Itä-Italiassa sijaitsevaan Triesteen. Maputossa vieraillessaan Katto asuu useimpien ulkomaalaisten tavoin kaupungin keskustassa. Hän välttää yksin pimeällä kävelemistä, mutta ei muuten tunne oloaan uhatuksi. Tilastot tukevat suomalaistutkijan kokemuksia turvallisuudesta, toki suurkaupungin kontekstissa. Kuitenkin räjähdysmäisesti kasvaneet tuloerot ovat tuoneet mukanaan järjestäytyneen rikollisuuden ja aivan uusia rikostyyppejä. Rikkaat pelkäävät kidnappausta ja aseellisia ryöstöjä. Köyhillä asuma-alueilla pelätään lapsenryöstöjä ja raiskauksia. Silti Maputon rikollisuutta ei voi verrata vaikkapa Miamiin tai Johannesburgiin.
RIKKAAT JA KÖYHÄT
Maputo ja Helsinki haisevat erilaisilta. Eron huomaa etenkin silloin, kun kadut ovat märkiä, vaikka ei sada. Helsingissä märkyys johtuu luultavimmin siitä, että katuja pestään. Maputon kaduilla lainehtii likavesi. Ja kun Maputon jäteastiat palavat, on kaupungilta luultavasti loppunut roska-autojen polttoaine. Maputon sosiaalinen hierarkia näkyy selvästi asuinalueiden välillä. Keskustan ja lähiöiden ero on yhtä suuri kuin aikoinaan Helsingin kantakaupungilla ja Pitkänsillan pohjoispuoleisilla kaupunginosilla. Kaupungin urbaani keskusta on niin sanottu sementtikaupunki, jonka nimi paikallisilla shangana-kielillä tarkoittaa ”valkoisten maalla”. Siellä asuvat voivat ottaa kotonaan lämpimän suihkun. Ylellisyys koskee vain yhdeksää prosenttia asukkaista. Muut asuvat lähiöissä. He peseytyvät paljuilla ja lämmittävät tarvittaessa veden puuhiilillä tai kaasulla. Maputossa keskustan asukkaat ovat kouluttautuneita, mutta lähiöissä monet eivät osaa lukea. Rikkaiden tontit on ympäröity sähköaidoilla, köyhien aaltopelleillä.
Alexandre Baia, kaupunkimaantieteilijä Eduardo Mondlane -yliopiston Afrikan tutkimuksen keskuksesta, kertoo, että kaupunkirakenne ei ole juuri muuttunut sitten itsenäistymisen. — Siirtomaa-aikana asuinpaikka perustui rotuun, nykyään poliittiseen valtaan ja ostovoimaan. Baia asuu KaMavoten kaupunginosassa kuten noin 27 prosenttia maputolaisista. Matka kampukselta kotiin kestää autolla 20–40 minuuttia ja minibussilla yli tunnin, ruuhkista riippuen. Päällystettyjä katuja on vähän. Sen sijaan talojen väleissä kulkee sokkeloisia kujia, jotka on reunustettu hiekkaan isketyillä aaltopelleillä. Juoksevasta vedestä on pulaa, ja jätehuolto takkuilee. Baian mielestä Maputon suurin haaste on saada joukkoliikenne ja kaavoitus toimimaan. Vasta sitten kaikki asukkaat voivat tasapuolisesti nauttia kauniista kaupungistaan.