Suomen suuret nälkävuodet 1866–1868, joita usein kutsutaan Länsi-Euroopan viimeiseksi suureksi nälänhädäksi, surmasivat lähes kymmenen prosenttia Suomen väestöstä. Helsingin yliopistossa tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että omaisuusrikokset lähes viisinkertaistuivat aiemmasta tasostaan, mutta henkirikoksista ja pahoinpitelyistä annettiin jopa vähemmän tuomioita kuin ennen nälkävuosia.

Rangaistusjärjestelmään nälkävuodet vaikuttivat siten, että ruumiinrangaistusten eli käytännössä raipparangaistusten käyttö myös nelinkertaistui, vaikka ne oli jo aiemmin sovittu lopetettavaksi kokonaan.
 
Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutissa tehdyssä tutkimuksessa selvitettiin, miten nälkävuodet vaikuttivat rikollisuuteen ja rangaistuksiin. Tutkimuksen aineistona käytettiin vastikään prokuraattorin kertomuksista kerättyä 1800-luvun oikeustilastoa.

 

Nälkävuodet katkaisivat
positiivisen kehityksen

Vuodesta 1842 alkava oikeustilasto osoittaa, että vaikka kaupunkilaisten lievät rikokset yleistyivät vauhdilla, törkeistä rikoksista annetut tuomiot vähenivät tasaisesti 1840-luvulta alkaen.

- Nälkävuodet katkaisivat suotuisan rikollisuuskehityksen, ja vakavan rikollisuuden taso asettui korkeammalle tasolle kuin ennen nälkävuosia, tutkimuksen tehnyt tohtorikoulutettava Miikka Vuorela kertoo.

Vuosisadan aikana tapahtui myös selkeä muutos moraalinvastaisina pidettyjen tekojen kontrolloinnissa.

- Monet aiemmin suurilukuiset rikokset, kuten kiroaminen, sapatin rikkominen ja salavuoteus eli avioliiton ulkopuolinen yhdyntä katosivat tuomioistuinten asialistoilta, Vuorela sanoo.

 

Elinolojen kurjistuminen
johti rikoksiin

Nälkävuosien aiheuttama omaisuusrikosten kasvu liittyy kansan elinolojen kurjistumiseen: maaton ja työtön kansa varasti nälkäänsä.

Sitä vastoin tilastoitu väkivalta väheni.

- Todennäköisimmin väkivalta ei todellisuudessa vähentynyt, vaan se ei yksinkertaisesti päätynyt tuomioistuinten käsiteltäväksi, Vuorela taustoittaa.

Nälkävuodet vaikuttivat väkivaltaan kahdella tavalla: Nälänhätä tarjosi tilaisuuksia ryhtyä väkivaltarikokseen, kuten lapsensurmaan tavanomaista pienemmällä kiinnijäämisriskillä, koska virallinen ja epävirallinen kontrolli olivat heikkoa. Toisaalta nälkä ja puute johtivat siihen, että hengen ja terveyden merkitys suhteessa muihin arvoihin väheni, jolloin myös väkivallan merkitys rikoksena pienentyi suhteessa esimerkiksi varkauksiin.

- Seurauksena saattoi olla, että väkivallasta ilmoittamisen kynnys kasvoi ja viranomaisten halukkuus tutkia väkivaltaisia tekoja vähentyi, Vuorela toteaa.

Tutkimus julkaistaan keväällä 2017 COLLeGIUM-sarjan julkaisussa ”The Enormous Failure of Nature”: Famine and Society in Nineteenth Century Europe.

 

 

Lisätietoja:

Miikka Vuorela
Tohtorikoulutettava, OTM
050 5634477
miikka.vuorela@helsinki.fi