Essee on julkaistu Yliopisto-lehdessä 5/2023.
Stoalaisen filosofian perustaja Zenon Kitionlainen oli tarinoiden mukaan häveliäs mies. Hänen opettajansa, kyynikkofilosofi Krates, päätti parantaa oppilaansa turhasta kainoudesta ja määräsi tämän kantamaan täyttä kattilallista linssikeittoa julkisella paikalla. Kun Zenon yritti piilotella kattilaa vaatteensa poimuihin, Krates pamautti saviastian sauvallaan säpäleiksi, niin että keitto valui pitkin Zenonin sääriä. Sitä, paransiko harjoitus Zenonin häpeästä, tarina ei valitettavasti kerro.
Moderni versio kattilaharjoituksesta on banaanintalutus. Siinä narun päähän sidotaan banaani, jota sitten talutetaan kuin lemmikkikoiraa ikään, mielellään vilkkaassa paikassa. Tarkoituksena on oppia sietämään epämukavia tuntemuksia, joita itsensä nolaamiseen ja negatiivisen huomion kohteena olemiseen liittyy.
Banaaniharjoituksen isäksi mainitaan yhdysvaltalainen Albert Ellis, joka kehitti osin antiikin filosofian oppien pohjalta oman rationaalis-emotionaalisen käyttäytymisterapiansa. Sittemmin harjoitusta on pitänyt esillä brittiläinen Ben Aldrige, joka kertoo vapautuneensa ahdistuneisuushäiriöstään nimenomaan stoalaisen filosofian avulla.
En ole vielä nähnyt banaanintaluttajia Helsingin kaduilla. Jos näette, niin tiedätte mistä on kysymys.
Altistusharjoittelu on keskeistä myös valtavirran psykoterapioissa. Pienin askelin etenevässä harjoittelussa ihminen kohtaa vähitellen pelkonsa ja voittaa sen tai oppii ainakin elämään sen kanssa. Mutta kuka päättää, mitä ihmisen tulee sietää?
Antiikin stoalaisen tunneterapian tavoitteena oli jumalankaltainen mieli. Sielultaan täydellistynyt viisas kestää kaiken, minkä universumi antaa, sillä hänen mielensä on yhtä maailmankaikkeuden kanssa. Tavoite oli sama kaikilla stoalaisen filosofian harjoittajilla, kaivosorjasta keisariin.
Nykymaailmassa terapiatyöskentelyn tavoitteet ovat yleensä vähemmän yleviä. Usein asiakas asettaa ne itse. Ehkä hän totuttelee sietämään metrolla matkustamista. Tai koiria. Tai hämähäkkejä.
Käytännössä tavoitteiden takana lymyää usein talousajattelu. Ihmisiä valmennetaan sietämään ”normaalia” elämää, johon kuuluu oletusarvoisesti työnteko. Tarvittaessa elämä rakennetaan asiakkaan puolesta alusta asti, kädestä pitäen.
Kelan rahoittamassa Nuotti-valmennuksessa yhteiskunnan kelkasta pudonneita nuoria ohjataan ”tavalliseen” elämään: heräämään aamulla kunnialliseen aikaan, käymään kaupassa tai kirjastossa. Tavoitteena on tietysti kuntouttaa nuoret opiskelu- ja työelämään, siis veronmaksajiksi. Myös Kelan tukema psykoterapia on rajattu opiskelijoihin ja työssäkäyviin.
Muistan muutaman vuoden takaa tapauksen, jossa nuori henkilö pelkäsi yötyöhönsä liittyvää liikkumista kaupungin kaduilla. Hän sai terapiaa ahdistusoireisiinsa. Minun korvaani hänen pelkonsa kuulostivat perustelluilta. Voisi jopa tulkita, ettei hänellä ollut sosioekonomisen asemansa puolesta varaa myöntää pelkonsa rationaalisuutta ja irtisanoutua työstään.
Antiikin stoalaisten suhtautuminen kattilaharjoituksen kaltaisiin tempauksiin näyttää vaihdelleen. Siinä missä kyynikot tunnettiin täydestä häpeämättömyydestä (Diogeneen kerrottiin jopa masturboineen julkisella paikalla), monet stoalaiset halusivat säilyttää normaalin häveliäisyyden rajat.
Ihmisen luontaiset häpeäntunteet ja varovaisuus olivat hyvästä, kunhan ne eivät estäneet häntä hyväksymästä osaansa ja kohtaloaan. Teatraaliset osoitukset omasta sietokyvystä taas olivat tarpeetonta itsekorostusta, toisille näyttämistä sisäiseen elämään keskittymisen sijaan.
Ihmisiä voidaan houkutella erilaisille terapia- ja self-help-poluille mielikuvilla rajattomasta vapaudesta. Edellä mainittu Ben Aldrige poseeraa nettisivuillaan vuorikiipeilijänä, avantouimarina ja maailmanmatkaajana.
Toisaalta ne, joilla on siihen varaa, voivat myös päättää pitää kiinni peloistaan. Huhutaan, että poptähti Madonna vaatisi jokaiselle keikkapaikalle upouuden WC-istuimen. Lapsen oksennuksia siivotessani olen miettinyt pöpökammon rajoja. Yhtäällä ovat kertakäyttöiset kumihansikkaat, hengityssuojaimet ja klooripitoinen puhdistusaine. Ehkä sama polku johtaa lopulta myös kontaktien kartteluun noroviruskaudella.
Toisaalla on tarjolla ratkaisuja elämää rajoittavien pelkojen voittamiseksi omaa ajattelua säätämällä. Ja sitten on vielä kaikki se, mitä me ihmiset voimme tehdä yhdessä muuttamalla mielten sijaan maailmaa. Uutta normaalia syntyy kaiken aikaa, hyvässä ja pahassa, usein huomaamattamme.
Tunnustelen inhimillisen sietokyvyn oletusarvoja oman elämäntilanteeni kautta. Tulojeni puolesta kynnän yhteiskunnan pohjamudissa: elän, tai ”elän”, työmarkkinatuella.
Työttömänä roolini on olla toimenpiteiden kohde ja yhteiskunnallinen ongelma, jonka jokainen haluaisi ratkaista. Laadin kuuliaisesti työhakemuksia, neljä kappaletta kuukaudessa kuten ohjesääntö määrää.
Pääosin perintönä tullut varallisuuteni nostaa minut taas aivan toiseen yhteiskuntaluokkaan, sinne missä on varaa valita, varaa olla sopeutumatta, varaa olla hankala.
Olen korkeasti koulutettu, jopa työelämässä ansioitunut. Kukaan ei näytä kuitenkaan keksivän käyttöä klassillisen filologian dosentille. Istun tukevasti kahdella, kolmella tai ehkä useammallakin tuolilla. Minut voi tulkita yhtä hyvin menestyjäksi tai epäonnistujaksi, yhtä hyvin rohkaisevaksi tai varoittavaksi esimerkiksi yhdestä tai toisesta, miten kukin haluaa.
Tunnustelen tunteita, odotuksia, asenteita ja mahdollisuuksia, joita noihin rooleihin liittyy. Kuin kaksi erilakista todellisuutta eläisi sisälläni.
En tiedä, onko se pikemminkin surullista vai rohkaisevaa, mutta ”tavalliseen” sopeuttamisellakin on rajansa. Alle 55-vuotiaiden ikäluokissa mielenterveyden sairaudet ovat edelleen yleisin työkyvyttömyyseläkkeelle päätymisen syy.
Ennemmin tai myöhemmin kädet nousevat pystyyn tuntemattoman ja hallitsemattoman edessä.
Kirjoittaja on klassillisen filologian dosentti. Jutun kirjoittamisen jälkeen Ahonen valittiin kreikan kielen ja kirjallisuuden lehtoriksi Helsingin yliopistoon.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.