Huikkaan koiraa lenkille. Se ampaisee aulaan, pujottaa koipensa valjaisiin. Katsoo silmiin, kunnes saan remmin kytkettyä. Sitten mennään. Ikkunasta huomaan, kuinka kissa hiipii vaivihkaa ovelle. Kokeilee kahvasta, unohdinko lukon auki.
Me kolme olemme erilaisia, ja silti kovin samankaltaisia — muunnelmia selkärankaisten suuresta teemasta. Kaksi silmää, neljä raajaa, sisällämme samat elimet. Enimmät geenimme ovat lähes identtisiä, vain niiden säädöt kullakin omansa.
Polunvarren pihlajien soluissa kihisevät samat elämää ylläpitävät verkostot kuin minulla ja koiralla. Koko metsä on yhden ja saman elämän erilaisia ilmenemismuotoja. Hetken koen sulautuvani osaksi pyörryttävää kokonaisuutta, joka haarautuu lukemattomiksi eliölajeiksi, hamuten planeetan jokaista elinkelpoista lokeroa.
Tätä elonkirjoa ihminen harventaa raskaalla kädellä, kuin Chicxulubin asteroidi aikoinaan. Koiria jalostetaan, metsää kaatuu. Elinympäristöjä jauhautuu talouden rattaisiin. Lajeja katoaa ennen kuin edes huomaamme niitä. Onko se oikein?
Lajit ovat vain pysäytyskuvia elämän jatkuvasti muuntelevasta virrasta: ainutlaatuisia, mutta loputtomana versioiden ketjuna. Kun joku katoaa, jotain muuta tulee tilalle. Elämä jatkuu. Me päiväperhot hahmotamme muutoksen fossiileista.
Vain ihminen murehtii kadonneita. Koira, kissa ja pihlaja tuskin pohtivat tulevaisuutta tai sukupuuttojen etiikkaa. Filosofia ja uskonnollisuus ovat ihmisen ominaisuuksia. Määrittelemme itse, mikä on oikein ja mikä väärin.
Ihminen on kuitenkin kehittynyt juuri tähän elonkirjoon. Olemme osa näitä ekosysteemejä. Niistä saamme ravintomme, hengittämämme hapen, hyvinvointimme. Meitä ei ole ilman niitä. Meidän on pakko huolehtia niistä itsemme tähden.
Minä ja koira palaamme kotiin. Huokaamme sohvalla yhtä aikaa, mutta eri syistä. Kissa luikahtaa saunaan.
Kolumni on julkaistu Yliopisto-lehdessä 10/2019.