Saisiko sukupuuttoon kuolleeseen lajiin puhallettua hengen — kannattaako villamammutti ja dodo yrittää synnyttää uudelleen?

Amerikkalaisyritys rakentaa uuden sukupolven Nooan arkkia käyttäen apunaan sukupuuttoon kuolleiden lajien nykysukulaisia. Elossa olevien eläinten perimää on tarkoitus muokata hävinneiden lajien DNA:sta kerätyn tiedon perusteella, kantasolubiologian dosentti Kirmo Wartiovaara kertoo kolumnissaan.

Kolumni on julkaistu Yliopisto-lehdessä 3/2023.

Amerikkalaista Colossal Biosciences -yritystä ei voi syyttää ainakaan tavoitteellisuuden puutteesta. Tähtäimessä on sukupuuttoon kuolleiden eläinlajien uudelleen synnyttäminen!

Uuden sukupolven Nooan arkissa on pelastukseen valittu villamammutti, pussihukka ja viimeisimpänä dodo-lintu, kaikki kauan sitten kadonneita lajeja. Kuolleen lajin palauttaminen tapahtuu suunnitelmien mukaan — näyttöä ei vielä ole — muokkaamalla täällä vielä tallustelevien sukulaiseläinten perimää sen perusteella, mitä kadonneiden lajien DNA-näytteistä on saatu selville. Kyse on siis eräänlaisesta geneettisestä reinkarnaatiosta.

Malligeenejä on sekvensoitu ikiroudassa, museoi­ssa tai tutkijoiden kokoelmissa olleista näytteistä, joista on saatu kaivettua DNA:n tavoiteltu emäsjärjestys. Muokattavia sekvenssikohtia on silti tuhansia, ja vaikka geeninmuuntelu on koko ajan kehittynyt, tavoite on kunnianhimoinen.

Muinaiset geenimuodot on tarkoitus istuttaa sopivimmaksi katsottujen vielä elossa olevien lajien, kuten norsun, pussinäädän ja hartiahuivikyyhkyn, alkioon tai niiden sukusolujen kantasoluihin, joista saadaan alkioita. Tämän jälkeen alkiot siirretään kasvamaan keinoemoon tai -munaan. Tämäkään ei ole ihan helppoa, sillä esimerkiksi dodon alkio tarvitsee suuren kokonsa vuoksi todennäköisesti jonkin suuren lajin, vaikkapa emun, munan.

Uusien vanhojen lajien palauttamisprojekti ei ole ilmainen, mutta yhtiö on kerännyt projekteihinsa kunnioitettavat 225 miljoonaa dollaria. Seuraava haaste on sopivan elinympäristön löytäminen. Sekin on helpommin sanottu kuin tehty, koska emme voi tietää, onko eläinlajien katoamisen mukana hävinnyt koko yhdessä elävä biologinen verkosto. Lainsäädännölliset kysymykset ovat myös oma haasteensa.

Kerettiläiseen konservatiivimieleen hiipii kysymys, kannattaisiko tällaiset rahoitusmahdollisuudet ennemmin käyttää vielä olemassa olevien ekosysteemien säilyttämiseen. Näin luonnonpyörää ei tarvitsisi keksiä aina uudelleen.

Kirjoittaja on perinnöllisyyslääketieteen erikoislääkäri ja kantasolubiologian dosentti Helsingin yliopistossa.

 

Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.