Tiedekasvatus kumoaa myytin huonosta matikkapäästä

Kemian kerhossa lapset valmistavat huulirasvaa, ja matematiikkaa voi opiskella etsimällä kadonneita timantteja. Tiedekasvatuksesta toivotaan tien tasoittajaa luonnontieteiden opiskeluun.

Ei saa juosta, ei saa syödä eikä saa olla ilman suojalaseja, muistuttaa ohjaaja Fanny Kytölä laboratorion pelisäännöistä kemianluokan ovella. Siihen kiellot loppuvatkin. Laboratorioon on tultu tekemään jotain sellaista, mikä tavallisesti ostetaan valmiina kaupasta: huulirasvaa.

Kemianluokka Gadolin Helsingin yliopiston Kumpulan kampuksella on lasten oma tiedeluokka. Siellä kokoontuvassa kosmetiikkakerhossa on mukana kolme poikaa ja kuusi tyttöä. Osallistujat ovat pääosin 4.–6.-luokkalaisia, mutta kerhoon osallistuu myös kaksi yläkoululaista.

Sopivat suojalasit löytyvät nopeasti, valkoiset takit napitetaan kiinni. Koska on ensimmäinen kerhoilta, ensin askarrellaan nimilaput ja käydään kyselemässä muilta kerholaisilta vastauksia tutustumisbingoon.

Sitten on aika ryhtyä toimiin. Ohjaaja, toisen vuoden kemian opiskelija Fanny Kytölä heijastaa reseptin seinälle.

Kytölä esittelee lasista mukia.

– Tämä on dekka.

– Dekantterilasi, täydentää yksi kerholaisista. Kemian keitinlasi on joillekin lapsille jo ennestään tuttu väline.

Minustako luonnontieteilijä?

Yksi tiedekasvatuksen tavoite on antaa lapsille mahdollisuus omaan elinympäristöön liittyvien aineiden ja ilmiöiden havainnointiin ja tutkimiseen. Kiitos kehittyneen kemikaali-, jäte- ja työturvallisuuslainsäädännön, kemikaalit säilytetään nykyään lukkojen takana eikä apteekista voi enää mennä ostamaan aineita, joita vielä 50 vuotta sitten oli kotitalouksissa yleisesti esillä. Siksi tarvitaan ohjattua kemistitoimintaa.

Mitä lähempänä tiedekerhon aihe on lapsen tai nuoren arkielämää, sitä paremmin kiinnostus onnistutaan herättämään. Sen vuoksi esimerkiksi kemian kerhot toimivat hyvin.

–Kemian tiedekasvatuksessa on kolme tutkimusaihetta, joiden ympärille kehitämme uusia pedagogisia ratkaisuja. Nämä ovat arkipäivän kemia, kestävä kemia ja kehitys sekä moderni teknologia, kertoo professori Maija Aksela, Helsingin yliopiston tiedekasvatuskeskuksen johtaja ja kehittäjä.

Tiedekasvatuksen toivotaan myös silottavan lasten tietä luonnontieteiden opiskeluun. Tällä hetkellä aloituspaikkoja jää täyttämättä, kertoo Kemian alan opetusasioista Helsingin yliopistossa vastaava professori Mikko Oivanen.

Koululla, erityisesti lukiolla, on ratkaiseva merkitys jatko-opintopolkua valitessa. Koulun ulkopuolisen tiedekasvatuksen vaikutusta nuorten opiskeluvalintoihin on tutkittu Suomessa viidentoista vuoden ajan. Tulokset eivät ole yksiselitteisiä mutta näyttäisivät osoittavan, että esimerkiksi tiedekerhot lisäävät kiinnostusta luonnontieteiden opiskeluun.

Tälläkin hetkellä on käynnissä useita tutkimuksia, joissa selvitetään esimerkiksi iän ja sukupuolen, esikuvien ja huoltajien sekä työtapojen ja oppimisympäristöjen vaikutusta siihen, hakeutuuko nuori opiskelemaan luonnontieteitä.

Omatekoista kosmetiikkaa

Kaikista lapsista, jotka käyvät pianotunneilla, ei tule muusikkoja. Yhtä vähän voi olettaa, että kaikista tiedekerhossa käyneistä lapsista tulee tutkijoita – eikä se ole tarkoituskaan.

Juuri nyt kemianluokan kosmetiikkakerhon yhdeksän lasta annostelevat keskittyneinä keitinlasiin mehiläisvahaa, kovaa kookosrasvaa sekä ruokaöljyä. Keitoksen kruunaa pisara ruusuntuoksua tai sitruunaa.

Seuraavaksi kerholaiset siirtyvät pareittain vetokaapeille. Lasiovien takana työtasolla on valmiina keittolevy ja pieni vispilä sekoittamiseen.

Pienet kemistit tuijottavat porisevaa lientä. Mikä tuoksu ja väri valitaan? Parin kanssa on päästävä yksimielisyyteen, sillä molempien huulirasva valmistuu samalla kertaa.

Lopputuloksena on myrkynvihreitä ja kullankimalteisia tuotoksia, jotka kaadetaan lopuksi jäähtymään ja hyytymään pieneen rasiaan. Seuraavaksi askarrellaan rasian kansi. Ohjaaja ottaa esiin siirtokuvat, joista jokainen saa valita mieleisen.

– Fanny, Fanny, lapset huutavat ohjaajaa katsomaan tuotoksiaan. Tunnelma on rauhallinen eikä vaaratilanteita synny, vaikka lapset touhuavat kuuman rasvan kanssa ja kurkkivat välillä uteliaina kemianluokan lattialla olevaan typpisäiliöön.

Myytti huonosta matikkapäästä kumoon

Kemian lisäksi Helsingin yliopisto järjestää tiedekasvatusta esimerkiksi matematiikasta. Se on oppiaine, jonka opettajat joutuvat jatkuvasti taistelemaan ennakkoluuloja vastaan. Matematiikan tiedekasvatuksen kehittäjä ja matematiikan yliopisto-opetuksesta vastaava professori Juha Oikkonen uskoo, että matikkapää löytyy jokaiselta.

–Matematiikka ei ole merkkien manipulaatiota vaan lähtee ajattelusta, jota voidaan oppia myös liikkeen ja kehollisuuden kautta, Oikkonen sanoo.

Tämän vuoksi matematiikan opiskelijat saavat piirtää käsin pöytään tai liitutaululle. Joskus matikkakerhossa heittäydytään salapoliiseiksi, jotka juoksevat kadonneiden timanttien jäljillä.

– Tämä oli kivaa mutta eihän tämä ole matematiikkaa, on kommentti ja reaktio, jonka kuulee usein matematiikan tiedeluokassa, Oikkonen sanoo.

Jotta tiedekasvatusta pystytään tarjoamaan mahdollisimman monelle, Oikkosen mukaan kannattaisi toimia kuten urheiluseuroissa, joissa pitemmälle ehtineet harrastajat saavat vastuuta pienempien ohjaajina.

Askel siihen suuntaan ovat Pulmaario-pajat. Matematiikan opetuksen väitöskirjaa tekevä Jenni Räsänen kehittää toimintamallia, jossa matematiikka on ohjelmointia ohjaavat lukioikäiset kirjastoissa. Tätä kautta matikkaharrastus voisi nykäistä mukaan myös lapsen, joka ei viihdy koulussa.

Lue lisää aiheesta: Luonnontieteet