Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 3/2024.
Tunnetko jo manulin? Arokissa elää Mongolian, Kiinan ja Kaspianmeren seutuvilla ja sietää äärimmäistä kylmää. Pieni kissapeto sulautuu värinsä puolesta hyvin karuihin kivikoihin.
Elina Laurén viimeisteli tuoreen tutkintonsa konservoimalla manulin, jollainen aiemmin puuttui Luonnontieteellisen museon kokoelmasta.
— Biologiaa opiskellessani keittelin joskus luita ja kalloja ja harjoittelin preparointia, mutta enempää en ollut tekemisissä kuolleiden eläinten kanssa.
Rakkaita aiheita Laurénille olivat lintujensuojelu ja ympäristöpolitiikka, mutta nyt hänen työpöydällään on eläimiä, konkreettisesti. Manuli tuli museoon lahjoituksena Korkeasaaren eläintarhasta vuonna 2018.
Manuli odotti pakastimessa
Valmiiksi nyljetty manuli odotti käsittelyä museon pakastimessa.
— Työni käynnistyi nahkan puhdistamisesta, parkitsemisesta ja rasvaamisesta, konservaattori kuvaa.
Nahan käsiteltyään Laurén siirsi sen takaisin pakastimeen ja alkoi valmistella pikkupedon kehoa. Näyttelyeläimen ydin on kuivikekäyttöön kaupattavaa lastuvillaa, joka puristetaan muotoonsa narulla.
— Manulin jaloissa käytin sen omia luita, sillä niistä näkee hyvin lihasten paikat ja raajoista tulee tarkasti oikean mittaiset.
Uretaanipään konservaattorit valavat kipsimuottiin, jolle kallo ja sen päälle muovailumassasta tehdyt lihakset antavat hahmon. Kun manulin pää ja kroppa olivat valmiit ja jalat rautalangalla kiinni, Laurén puki ja liimasi kissalle nahan. Selkärangan kohdalle tehty viilto auttoi pukemista kuin avattu vetoketju.
— Lopuksi ompelin viillon kiinni.
Tuuhea turkki antaa armoa
Korvien asento viimeistellään pulverisaven, hienon sahanpurun, veden ja tärkkelyskumin eli dekstriinin sekaisella mönjällä, minkä lisäksi manuli sai päähänsä lasisilmät.
— Manuli on sillä lailla poikkeuksellinen kissa, että sen pupillit ovat pyöreät.
Kooltaan laji on lähellä kotikissaa, mikä tekee siitä kätevän konservoitavan.
— Vain nenän kanssa meni ihan pipertämiseksi.
Kissaeläimet ovat silti konservaattoreille vaativa paikka. Ne ovat meille niin tuttuja, että hitusenkin pieleen mennyt asento tai muu kömpelyys kiinnittää huomion. Lisäksi kissojen nahka venyy reippaasti.
— Tuuhea turkki onneksi antaa vähän armoa.
Karvaton kissa olisi todella vaikea tapaus.
Estetiikan tajua ja kolmiulotteista hahmottamista
Tuoreen koulutuksensa jäljiltä Elina Laurén arvostaa taitavia konservaattoreita entistäkin enemmän.
— Työssä on oltava tarkka ja silti aika nopea, ettei nahka mätäne käsiin.
Välillä tarvitaan raakaa voimaa, välillä pikkutarkkaa hienosäätöä.
— Tämä on kuvanveistäjän hommaa ilman taiteilijan vapautta. Näkemisen taidossa ei kehity ikinä valmiiksi.
Käsin tekeminen on hänelle tärkeää.
— Teen kuvataidetta, ja siitä on varmasti ollut apua opinnoissa. Estetiikan taju ja kolmiulotteinen hahmottaminen ovat olennainen osa myös konservaattorin ammattitaitoa.
Manulin lisäksi Laurén on valmistanut Luomuksen näyttelyyn oravan sekä preerikoita eli preeriakoiria, joita oli aiemmin esillä vain maalauksina dioraaman taustalla.
— Edelliseltä oravalta taas oli syöty varpaat. Vitriiniin oli päässyt jokin tuholainen, ja orava oli ajalta, jolloin nahkoja ei vielä käsitelty niiden varalta kovin hyvin.
Konservaattorikoulutus on harvinainen tilaisuus
Manulille oli näyttelyssä juuri nyt erityinen tilaus, sillä Korkeasaaressa kesällä 2023 syntynyt manulinpentu teki arokissasta ison hitin, Laurén kertoo.
Luomuksen näyttelyssä manuli asettui lumileopardin viereen, lajien luontaista naapuruutta mukaillen.
— Vielä kun mestarillani Ari Puolakoskella työn alla oleva oselotti tulee valmiiksi, niin Luomuksen kissapetovalikoima on todella kattava.
Jos dioraamoista puuttuvia eläimiä ilmaantuu tarjolle, museo tarttuu herkästi tilaisuuteen.
— Reilu vuosi sitten saimme vompatin, jonka hankkimiseksi on tehty töitä jo vuosia. Australiasta eivät toimittaneet, mutta Tanskasta löytyi lopulta valmiiksi konservoitu eläin.
Elina Laurén itse päätyi Luomukseen lasten ankarasti kadehtimasta työstä. Siinäkin häntä ympäröivät eläimet, vilkkaat vipeltäjät.
— Peluutin Heurekassa koripallorottia. Se ei kuitenkaan ollut vakityö.
Kun konservaattorikoulutus aukesi, se houkutteli, sillä mahdollisuus on harvinainen.
— Luomus saattaa aloittaa näitä koulutuksia esimerkiksi kahdeksan vuoden välein, jos edes niin usein. Oli aikamoinen voitto päästä toiseksi kahdesta oppilaasta.
Juttu jatkuu videon alla.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.
Sairaalasta museoon
Luomuksen kokoelmissa on yli 13 miljoonaa näytettä. Valtaosa niistä on maanalaisissa kokoelmahalleissa lähinnä tutkijoiden käytössä. Kokoelmaa kartuttavat vastuututkijat, jotka ennakoivat parhaansa mukaan koko kansainvälisen tutkimusyhteisön tarpeita.
— Ulkomaisista pyynnöistä viimeisin oli merikotka. Sen kudosnäytettä kaivattiin Englannissa, eläintieteen yksikön intendentti Veronika Laine kertoo.
Alankomaalaiset kollegat puolestaan kaipaavat pohjoisia kanalintuja museonäyttelyyn.
Laine tahtoo kehittää erityisesti kudoskokoelmaa. Kudosnäytepurkissa on paljon informaatiota pienessä tilassa. Luustoja ja nahkojakin museoon kertyy. Parhaassa kunnossa näytteet saadaan usein Korkeasaaren villieläinsairaalasta tai Heinolan lintuhoitolasta.
— Kaikkia potilaita ei onnistuta pelastamaan tai hoitamaan niin, että ne voisi palauttaa luontoon, museomestari Janne Granroth selittää.
Kun Korkeasaaren pakastin täyttyy, museolaiset valikoivat eläimistä kiinnostavimmat. Laine on toimittanut sairaalalle myös toivelistan tutkijoiden kaipaamista lajeista.
Lepakoita tutkitaan tällä hetkellä ahkerasti, samoin lintuja pöllöistä tikkoihin ja tiaisiin. Bio- ja ympäristötieteellisen tiedekunnan professori Ian MacGregor Forsilla esimerkiksi on meneillään tutkimus naaras- ja koirasvästäräkkien värieroista.
Myös urbanisoituvat lajit kiinnostavat.
— Korkeasaaresta toimitettiin viime kesän korpinpoikanen, jonka siipi oli vaurioitunut. Kovin monen polven citykorppeja ei taida Helsingissä vielä olla, mutta tämä oli syntyjään kaupunkilainen, Granroth kertoo.
Arkeologit ja paleontologit puolestaan etsivät tietoa ihmisen kauan sitten kesyttämistä lajeista. Vanhoille suomenpystykorvan luille on ollut viime aikoina kysyntää, samoin Korkeasaaren mongolianvillihevosten luille.
Kuin muhkea kotikissa
Arokissa eli manuli (Otocolobus manul) elää muun muassa Mongoliassa, Kiinassa ja Venäjällä. Ulkonäöltään se muistuttaa paksuturkkista kotikissaa. Muhkea harmaanruskea turkki suojaa kylmältä ja auttaa maastoutumaan. Kun manuli pysyy paikoillaan, sitä on vaikea erottaa kivestä. Taitavan kiipeilijän pääasiallista ravintoa ovat pienet nisäkkäät ja linnut.
Yksineläjä pesii usein murmelin kaivamassa onkalossa tai kivien välisessä kolossa. Manuli on rauhoitettu laji Mongolian ulkopuolella, mutta sitä metsästetään yhä turkin vuoksi.
Korkeasaaressa on ollut manuleita vuodesta 1998.