Essee on julkaistu Yliopisto-lehdessä 6/2022.
Hyönteisekologi Ovid Byronin mielestä tiedeviestintä syö tutkijan uskottavuutta. ”Aina kun selittää tutkimustaan suurelle yleisölle, tieteestä tulee mielenosoituskyltti”, miettii Byron, joka tutkii sukupuuton kynnyksellä liihottavia monarkkiperhosia. Hän ei tahdo olla aktivisti, vaikka antaakin kaikkensa.
Ovid Byron on kuvitteellinen tutkija, päähenkilö evoluutiobiologi Barbara Kingsolverin romaanissa Flight Behaviour. Asetelma on tuttu tosielämästä. ”Ei mikään aktivisti”, rajaa moni tutkija tai toimittaja omaa tonttiaan, koska ei tahdo uskottavuutensa kärsivän.
Joka alalla paine ei liene sama, sillä tiedämme vaikkapa lääkäriaktivisteja, jotka ottavat kantaa kansanterveyteen, hoitavat paperittomia tai auttavat kriisialueilla. On myös oikeusoppineita, jotka panevat auktoriteettinsa peliin ihmisoikeuksien puolesta.
Ympäristökysymyksiin liittyy vahvoja poliittisia ja taloudellisia intressejä. Sampsa Saikkonen ja Esa Väliverronen kirjoittivat maaliskuussa Sosiologiassa siitä, kuinka tutkijoita pyritään vaientamaan viheliäisten, poliittisesti polttavien ympäristöaiheiden ympärillä. Näin tapahtuu Suomessakin, julkisissa instituutioissa, vaikkei tutkija olisi aktivisti.
Aktivismi pitää sisällään monenlaista toimintaa: poliittista osallistumista, mielenosoituksia, kansalaisliikkeitä, sosiaalisten normien avointa kyseenalaistamista. Luulisi, että tutkija pystyy erottamaan politiikan ja työn. Silti ympäristöaktivismia pidetään stigmana.
Sosiaalisessa mediassa yhteiskunta- ja ihmistieteitä epäillään herkemmin kuin luonnontieteitä. Tiedettä epäilevälle kantaaottava tutkija näyttäytyy vahvistuksena omille ennakkoluuloille.
Mutta kenen kannattaa antaa ohjata valintojaan?
Yhteiskuntatieteissä ajatellaan, että tutkimus on aina arvosidonnaista, joten kantaaottavuus on luontevaa. Paras siis tunnistaa kytköksensä ja olla niistä avoin. Luonnontieteilijä on tiedettä tehdessään etäämmällä arvoista ja subjektiivisuuksista. Se voi suoda liikkumavaraa kannanotoissa, toisaalta arvojen alueelle meneminen saattaa tuntua vaikealta.
Tiedepiireissä on kannettu huolta siitä, että jos tutkija osallistuu ympäristöliikkeeseen, objektiivisista tuloksista voi tulla poliittisen kiistan osapuoli — siis mielipideasia. Tästä Kingsolverin romaanin Ovid Byronkin oli huolissaan.
Tämä on toisaalta harkintaa, mutta ehkä myös taipumista paineessa. Jos tutkijoilta vaaditaan ”puolueettomuutta” ja ”rationaalisuutta”, säädelläänkö samalla sitä, mistä aiheesta voi käydä kriittistä keskustelua? Painostus ruokkii ylivarovaisuutta ja itsesensuuria.
Jos ei varo, voi saada osakseen häirintää, kuten kuulut ilmastotutkijat James Hansen ja Hilary Clintonin kampanjan ilmastoasiantuntijana toiminut Michael Mann ovat kertoneet. Verkossa heitä vähätellään ”aktivisteina”. Silti Hansen kirjoittaa kirjassaan Storms of Our Grandchildren (2009), että ”kansalaistoiminta saattaa olla suurin toivomme”.
Hansenin väitteen voi ymmärtää. Ympäristöaktivismi pohjaa luonnontieteen kiistattomiin tuloksiin, vaikka keinoista keskustelu ja poliittinen vaikuttaminen eivät tiedettä olekaan.
Jo vuosikymmeniä on kysytty, olisiko luonnonsuojelubiologia kriisitieteenala — se kun nostaa esiin niin kiireellisiä ongelmia, ettei perinteiseen puolueettomuuteen ole ehkä varaa. Luontokato kiihtyy ja sukupuutot ovat ikuisia. Ilmastoviestinnän tutkimuksessa on puhuttu samaa, ehkä pian metsä- tai taloustieteissäkin?
Tieto ei riitä ekologisten kriisien pysäyttämiseksi. Ei riitä tiedon rauhallinen jakaminenkaan. Sitä on jo kokeiltu. Tieteessä vallitsee pysäyttävä konsensus, yhteiskunnassa ei. Jälkimmäinen ratkaisee, kuinka käy.
Akateemisen maailman ei pitäisi keskittyä vain tiedon tiilten valmistamiseen, kuten tiede-editori ja lääketieteen tutkija Bernard K. Forscher kirjoitti Science-lehteen vuonna 1963. Kun perustukset on vaivalla saatu valmiiksi, niitä ei sovi peittää kasaamalla päälle valtavasti irtotiiliä.
Forscher ei tietenkään puhunut ekokriiseistä, mutta vertaus pätee. Korkealaatuisetkaan tiilet eivät riitä, vaan tarvitaan rakennuspiirustuksia ja auttavia käsiä. Kiire on kova ja riskit korkeat.
Tutkijat Teppo Eskelinen ja Sanna Ryynänen kirjoittavat suomalaista ympäristöliikettä käsittelevässä Viimeinen siirto -teoksessa, että tutkijoiden osallistuminen kansalaisliikkeisiin on tapa tuottaa tietoa. Liikkeiden merkityksen hahmottaminen on iso osa kriisin yhteiskunnallista ymmärtämistä. Kansalaisvaikuttaminen on tehokas tapa vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen ja politiikkaan.
”Aktivistien ja tutkijoiden on tärkeä oppia luottamaan toisiinsa, ymmärtämään toistensa positiot, liittolaisuuksien mahdollisuudet ja rajoitteet”, Eskelinen ja Ryynänen kirjoittavat.
Olen miettinyt näitä kysymyksiä siitä asti, kun luin viime jouluna toimittaja Juha Kauppisen kirjan Heräämisiä. Se käsittelee suomalaisen luonnonsuojelun historiaa itsekritiikki loimilankanaan. Kauppinen kysyy, miksi hän, luontojournalisti, ei ole kokenut voivansa sanoa olevansa luonnonsuojelija.
Kysyn samaa itseltäni. Nihkeilen. Ymmärrän etäisyyden vaatimuksen. Epäilyttää, kun en ole ”sellainen”. Mutta samalla arvelen, etten ehkä ymmärrä kysymystä oikein.
Aktivisteille nyrpistellään, koska he vaikuttavat besserwissereiltä. Tieteessä viimeistä totuutta ei ole eikä tule.
Mutta entä jos aktivismia ei ajattelisikaan väittelynä vaan keskusteluna, kuulluksi tulemisen ja yhdessä tekemisen opetteluna? Jos näkisi kiistelyn sijaan joukon ihmisiä eri taustoista etsimässä parempia mahdollisuuksia?
Kauppisen Heräämisissä biologi, luonnonsuojelija Panu Halme antaa arvokkaan ajatuksen kaikille omaa asemaansa pohtiville: ”Tutkijana voin sanoa, että minulle on ihan sama kuka maailman pelastaa, kunhan joku pelastaisi.”
Kirjoittaja on ilmastolukutaitoa pohtiva tiedetoimittaja ja tietokirjailija.
Yliopisto-lehti on tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.