Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 7/2024.
Ninni Mikkonen ei haaveillut lukiossa tutkijan töistä. Hän työskenteli eräoppaana ja retkeilyvälinealalla, kunnes hakeutui 25-vuotiaana opiskelemaan biologiaa. Mikkonen tunsi heti löytäneensä omiensa luokse.
Ensimmäinen harjoittelu oli Inarin seudulla: Mikkonen kartoitti porolaidunten tilaa. Entinen opas viihtyi tutuissa tuntureissa.
— Silmilleni lävähti ihmisen valtava vaikutus luonnon moninaisuuteen ja se, kuinka hirveästi näkökulmia aiheeseen oli.
Yhtaikaa metsien ja soiden asialla
Mikkosen
— Tuolloinkaan en halunnut tutkijaksi, ja tässä sitä ollaan, Suomen ympäristökeskuksessa tutkijana työskentelevä Mikkonen toteaa.
Hän analysoi maantiedettä ja ekologiaa yhdistävässä
— Aineistoa on valtavasti, mutta sen laatu ja laajuus vaihtelevat. Käytin menetelmää, joka paikkaa puutteita.
Kaikkein arvokkaimman suojeleminen ei riitä
Suojeluohjelmissa tunnistettiin korvaamattomia pieniä alueita, jotka pitäisi pikimmiten suojella, Mikkonen sanoo. Lisäksi on pohdittava alueiden kytkeytyvyyttä: jos suojelualueet eivät liity toisiinsa, ilmastonmuutos ja metsähakkuut uhkaavat lajien säilymistä.
— Meillä ei ole varaa vain arvokkaimpien alueiden suojeluun eikä vain kytkeytyvyyden rakentamiseen, Mikkonen muistuttaa.
Hukkajoen raakkupurokriisi osoittaa, että on tarpeen puhua myös niistä alueista, jotka on jo suojeltu, tutkija arvioi.
— Jos raakkupurot todella suojeltaisiin, varjeltaisiin myös purolajistoa. Puronvarsien usein lehtomaiset metsät tarjoaisivat ekologisen käytävän metsätalousmaisemassa.
Ninni Mikkosen maantieteen väitöskirja
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.