Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 3/2023.
Luontovalokuvauksen pioneeri Teuvo Suomisen lapsuudenkodissa oli paljon eläimiä: lehmä, parvi kanoja, hanhia, lampaita, vuohia, possu ja mehiläisiä.
— Olimme hyvin omavaraisia. Kasvimaalta tulivat perunat, kaalit, tillit ja herneet, Suominen kertoo.
Vanhemmat olivat muuttaneet Mikkelistä Vaasan lähelle Mustasaareen. Isä toimi Mustasaaren valtiollisessa kriminaalimielisairaalassa ylilääkärinä, äiti yleislääkärinä. Vuonna 1937 syntynyt Teuvo veljineen varttui sairaalan kupeella omakotitalossa.
— Lapsuuteni oli rauhallinen ja kotoisa huolimatta siitä, että kahdeksanteen ikävuoteeni asti Suomi oli sodassa.
Sota-aikana ruokatalous oli kortilla, mutta kotipihassa viljely helpotti niukkuutta. Suomisten perheen äiti olisi muutenkin kaivellut innokkaasti multaa — hän oli aikoinaan kaavaillut agronomin uraa.
Luonto veti Suomisen poikia puoleensa. Teuvon isoveljestä Juhasta tuli kasvitieteen dosentti ja pikkuveli Pekasta fyysikko — ja näkyvä ydinvoimakriitikko.
Kodissa oli paljon kirjoja. Etenkin luontokirjat lähikuvineen vetivät Teuvo Suomista puoleensa. Tärkein lapsuuden kirja oli Yrjö Kokon Pessi ja Illusia (1944). Se sisältää tunnetun satunsa lisäksi hienoja lähikuvia hyönteismaailmasta.
— Pessi ja Illusia kuvaa upeasti sen koko yhteispelin mikä hyönteisten, kasvien, eläinten ja ihmisen välillä on. Sadussa esitetään todellinen luonnon ekosysteemi ja osoitetaan se, miten kaikki on yhteydessä toisiinsa.
Vanhemmat antoivat kameraa varten lainan, joka lyheni astioita tiskaamalla
Teuvo Suominen hurahti valokuvaukseen jo nuorena. Hän halusi oppia kuvaamaan, miten perhonen imee kukasta mettä tai mehiläinen pölyttää.
Kodin kameralla laadukkaita lähikuvia ei vain saanut napattua. Suominen löysi tiedon saksalaisten Leitzin ja Zeissin moderneista mutta tolkuttoman kalliista kinofilmikameroista. Niiden huippuobjektiiveilla otettuja kuvia voisi surutta suurentaa.
— 13-vuotiaana äkkäsin ihan saksalaiskameran näköisen mutta vain kolmasosan hintaisen vempeleen vaasalaisen valokuvausliikkeen ikkunassa. Siitä tuli haaveitteni kohde. Se oli ihan kuin Leica.
Kyse oli japanilaisesta kinofilmikamerasta. Edullisten, laatuobjektiiveilla varustettujen japanilaiskameroiden aika oli alkanut.
Suominen neuvotteli vanhemmiltaan lainan kameraa varten, ja elämänmittainen ura luontokuvaajana alkoi.
— Lainaa lyhentääkseni ja kuvaustarpeeni maksaakseni aloin lähetellä kuviani aikakauslehtiin. Otin myös hoitaakseni perheen tiskit. Sillä tienasin 12 penniä päivässä.
Valokuvaus toi iloa, mutta elämään osui myös suuria murheita
Suominen sai pian huomiota hyvänä lähivalokuvaajana. Hyönteistieteilijä Pekka Nuorteva palkkasi Suomisen vuonna 1956 ottamaan Suomen eläinkuvasto -kirjasarjaansa kuvia pientäkin pienemmistä eläimistä — muun muassa satiaisista.
Kuvauskeikka onnistui. Valmiin kirjan omistuskirjoituksessa Nuorteva kiitti Suomista ”307 viheliäisen pienen tai muuten mahdottoman elukan taidokkaasta kuvaamisesta”.
Ennen kahtakymmentä ikävuottaan Teuvo Suominen joutui kokemaan suuria suruja ja menetyksiä. Perheen kuopus, Inkeri, kuoli 12-vuotiaana koulumatkallaan bussin alle tilanteessa, jonka silloin 16-vuotias Teuvo näki. Melko pian siskon kuoleman jälkeen äiti menehtyi syöpään.
— Lyhyen ajan sisään myös läheinen serkkuni kuoli armeijassa lento-onnettomuudessa, opiskeluasunnon kämppäkaveri liikenteessä ja kuvauskaveri oman käden kautta. Lisäksi ensimmäisellä tyttöystävällä ilmeni vakava, synnynnäinen sydänvika.
Suomisella puhkesi masennus, josta yli pääseminen vei kymmenisen vuotta.
— Isä oli koko ajan tukenani ja rohkaisi, että jossakin vaiheessa olo paranee, kunhan jaksaa sinnitellä. Hän kannusti harrastamaan kaikkea, mikä vain sattuu vähänkin kiinnostamaan. Minä keskityin valokuvaukseen ja kirjoittamaan luonnosta lehtiin.
Stipendi antoi mahdollisuuden kuvata Amerikan luontoa
Suominen pääsi heti lukion jälkeen Helsingin yliopistoon opiskelemaan kemiaa. Hän halusi kartuttaa ymmärrystään siitä, miten luonto toimii ja mitkä prosessit kaiken takana ovat.
— Sattui hyvin, että aloittaessani opiskelut 1950-luvulla biokemia tuli juuri yliopistoon uutena oppiaineena. Eliöiden kemialliseen rakenteeseen keskittyvä tiede oli minulle ihan täsmäala.
Suominen kiinnostui mahdollisuudesta päästä ASLA-stipendiaatiksi Kaliforniaan. Stipendin hän saikin ja lähti sen turvin paitsi opiskelemaan myös valokuvaamaan mantereen luontoa.
— Meksikolaiset puhuivat selvää latinaa mutta äänsivät väärin. Englannilla pärjäsin hyvin.
Pitkällä urallaan Suominen on sittemmin tehnyt lukuisia juttu-, kuvaus- ja elokuvauskeikkoja eri puolille maailmaa. Eksoottiset ympäristöt eivät silti ole himmentäneet kotimaisen luonnon kauneutta.
— Eihän mikään ole sen hienompaa kuin koota lakanakankaasta ja hakaneuloista teltta, pystyttää se johonkin paikkaan suomalaisessa metsässä, pysyä siellä ja katsella, mitä ympärillä tapahtuu.
Tärkeimmistä töittensä tilaajista Suominen nostaa esiin päätoimittaja Simopekka Nortamon luotsaaman Viikkosanomat.
— Nortamo kehitti Viikkosanomissa kunnianhimoisesti kotimaista kuvajournalismia LIFE- ja Paris Match -lehtien tapaan. Juttuihin panostettiin ja palkkiot olivat hyviä.
Tietokirja havahdutti toimimaan muuttohaukan ja kotkien puolesta
Freelancerin töitä luonto-osaajalla alkoi olla mukavasti jo 1960-luvulla. Suominen pääsi mainostelevision ulkomaisten luontodokumenttien vakiosuomentajaksi.
Suomen Luonto -lehden toimitussihteerinä Suominen aloitti vuonna 1968 ja eteni pian päätoimittajaksi. Hän luotsasi lehteä vuoteen 1980.
Ensimmäisen oman tietokirjansa Suominen teki petolinnuista. Lintujemme katoava aateli (1967) oli iso hitti. Kirja herätti toimimaan uhanalaisten muuttohaukan sekä maa- ja merikotkan puolesta. Tuolloin petolintuja tapettiin vielä surutta ja lintuja kuoli myös ympäristömyrkkyihin.
Puolisonsa, toimittaja Marjukka Kulmasen Suominen tapasi 1970-luvun lopulla. Ympäristöasioista kiinnostunut pariskunta ideoi ja toteutti yhdessä kymmeniä luonto-ohjelmia televisiolle. Perheeseen syntyi kaksi poikaa, Osma ja Sampsa.
Avioliitto päättyi vuosituhannen vaihteessa, mutta ystävyys on säilynyt. Kulmanen kuratoi hiljattain Suomisen kymmenistä tuhansista Valokuvataiteen museolle luovuttamista kuvista Luonnontieteelliseen museoon retrospektiivisen näyttelyn. Diojen digitointiin saatu apuraha mahdollistaa kuvien käytön jatkossakin.
”Olemme samaa perhettä elävän luonnon kanssa”
Suominen on nähnyt elämänsä mittaan suomalaisen ympäristötietoisuuden kehittymisen.
— Imagollisesti luonnonsuojelua haittasi meillä pitkään se, että se sekoitettiin johonkin söpöjen karvaeläinten hellimiseen, Suominen sanoo.
Monet myös uskoivat Raamatun pohjalta, että Jumala olisi antanut luonnon ihmiselle hallittavaksi. Suominen on lapsesta asti pitänyt ihmistä eläinlajina muiden joukossa. Tämän käsityksen hän omaksui jo vanhempiensa maailmankuvan kautta.
— Yksi ympäristönsuojelun käänteentekevistä kirjoista oli Rachel Carsonin Silent Spring (1962).
Hiljaisessa keväässä Carson osoitti ympäristömyrkkyjen vaarallisuuden myös ihmislajille.
— Viimeistään tuolloin aloimme ymmärtää, että olemme samaa perhettä elävän luonnon kanssa. Jos linnut kuolevat, mekin kuolemme.
Suominen kirjoitti Carsonin kirjan suomenkieliseen laitokseen esipuheen.
”Olisimme tyhmiä, jos emme etsisi ratkaisuja”
Suomessa käännettiin merkittäviä ympäristökirjoja ja julkaistiin valveutunutta luontojournalismia jo melko varhain, Teuvo Suominen kertoo.
— Esimerkiksi Pekka Nuortevan artikkelit elohopeaa sisältävien rikkaruohomyrkkyjen vaarallisuudesta havahduttivat samoin kuin Carsonin DDT:n vaaroista kertova kirja. Tieto vaikutti siihen, että haitallisten aineiden käyttö loppui.
Nyt ilmastonmuutos ja lajikato vaarantavat Maan elollisia. Suominen ei kuitenkaan ole pessimisti. Hän uskoo, että ihmisestä on vielä suojelemaan luontoa — ja itseään.
— Tyhmiähän me olisimme, jos emme etsisi ratkaisuja ja muuttaisi käytöstämme. Luonto ei meitä tarvitse. Me tarvitsemme sitä.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.