Hyönteisiä ei enää liiskaudu auton tuulilasiin niin paljon kuin 40 vuotta sitten. Rakkolevä eli rakkohauru on kadonnut mökkirannasta. Nämä arkielämän havainnot liittyvät viime aikoina puhuttaneeseen luontokatoon eli luonnon monimuotoisuuden heikkenemiseen.
Suomessakin joka yhdeksäs eliölaji on uhanlainen, ja moni ennen yleinen laji on taantunut.
Luonnontieteellisen keskusmuseon eläintieteen yksikön johtajan Pasi Sihvosen mukaan luontokato puhuttaa täydestä syystä.
– Kyse on ihmiskunnankin selviytymisestä. Emme pärjää ilman toimivia ekosysteemejä ja luonnon tarjoamia palveluita. Tarvitsemme puhdasta vettä ja pölyttäjien työn tuloksena syntyvää ravintoa.
Toistaiseksi ymmärrämme luontokadon etenemistä puutteellisesti. Tiedämme, että nisäkkäiden ja sammakkoeläinten määrät ovat pienentyneet. Sen sijaan ymmärrys useimpien hyönteisryhmien tilanteesta on heikkoa.
Tutkittavaa riittäisi myös eri eliölajien välisissä riippuvuussuhteissa. Lisää tietoa tarvitaan, jotta luontokato saadaan pysäytettyä.
– Luontokatoa voi verrata lentokoneeseen, josta irtoaa niittejä. Kone lentää, vaikka pari niittiä irtoaisi. Mutta kuinka monta niittiä voi irrota, ennen kuin kone syöksyy maahan? Emme myöskään tiedä, kuinka moni laji voi kadota ilman, että se vaikuttaa ekosysteemiin. Lakkaako systeemi toimimasta, kun 10 prosenttia lajeista katoaa, vai kitkuttelemmeko vielä, vaikka lajeista olisi kadonnut viidennes? Sihvonen selittää.
Seurantatiedon ansiosta parempaa suojelua
Saamme tietoa luontokadon etenemisestä pitkäaikaisseurantojen avulla. Niistä selviää, onko joku laji tai lajiryhmä runsastunut, taantunut vai onko kanta pysynyt ennallaan.
Seurantojen ansiosta suojelutoimia voi kohdentaa taantuviin lajeihin ja niiden elinympäristöihin.
Seurantatietoa eliölajien määristä on lähinnä Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta. Suomi on kansainvälisesti katsoen eturintamassa. Meillä seurannat ovat jatkuneet pidempään kuin monessa muussa maassa.
Pisimpään Suomessa on seurattu lintuja. Niiden rengastus alkoi vuonna 1913. Sittemmin lintuja on rengastettu Suomessa yli 13 miljoonaa. Päiväperhosten määriä alettiin seurata 1990-luvun alussa, yöperhosten 1990-luvun puolivälissä, lepakkoja ja liito-oravia vuonna 2003 ja pölyttäjiä viime kesänä.
– Halusimme seurata pölyttäjiä jo aiemmin, mutta nyt vasta saimme rahoituksen. Kansainväliset uutiset pölyttäjäkadosta ehkä vaikuttivat nyt päättäjiin. Uusien seurantojen käynnistäminen vaatii myös lajiasiantuntijoita, ja usein seurantoihin koulutetaan vapaaehtoisia.
Seurannan ja aikasarjan katkeamattomuus on erittäin tärkeää tutkimuksen kannalta, jotta pitkäaikaiset trendit tulevat esiin. Aikasarjat ovat paljastaneet, että esimerkiksi yleistenkin lintulajien yksilömäärät ovat laskeneet. Perhosissa samanlaista taantumaa ei näy, joskin yksittäiset lajit ovat kadonneet lähes tyystin. Etelästä on kuitenkin saapunut Suomeen kymmeniä uusia lajeja.
Meillä seuranta on paljolti innokkaiden harrastajien harteilla. He keräävät havaintoja, joita yksi tai kaksi palkattua tutkijaa koostaa ja analysoi. Monessa muussa maassa ei ole samanlaista vapaaehtoistyön perinnettä.
– Tietoa kertyy hyvin halvalla. Silti rahoitusta pitää hakea rahoittajilta joka vuosi erikseen. Pitkäjänteisyys toisi tutkimukseen jatkuvuutta.
Myös tavalliset kansalaiset voivat kerätä havaintoja. Kun tallentaa lajihavaintonsa Lajitietokeskuksen palveluun, se on esimerkiksi tutkijoiden, kuntien ja yrittäjien käytettävissä.
Valkoselkätikan onnellinen tarina
Seurannoilla ja suojelun kohdentamisella on saatu aikaan hyviä tuloksia. Yksi onnellinen esimerkki on valkoselkätikkakannan elpyminen äärimmäisen uhanalaisesta vaarantuneeksi.
Tikkakannan ollessa alimmillaan 1990-luvulla Suomesta tunnettiin vain 13 pesivää paria. Nyt pareja on noin 500.
– Kanta alkoi elpyä, kun 1990-luvulla suojeltiin pakolla parhaimpia tikkametsiä. Tutkimuksen perusteella valkoselkätikat viihtyvät vanhoissa lehtipuumetsissä, joissa on paljon lahopuuta ja vähän nuoria havupuita, tutkijatohtori Petteri Lehikoinen sanoo.
Suojelun lisäksi kantaa on avittanut muuttovoitto Venäjältä, ja mahdollisesti myös tikkojen talviruokinta. Ilmaston lämpeneminenkin on saattanut auttaa lintuja selviämään talven yli.
Valkoselkätikka on niin sanottu sateenvarjolaji. Sille sopivan elinympäristön suojelu hyödyttää lukuisia samanlaisessa ympäristössä viihtyviä lajeja. Esimerkiksi lahopuusta pitävät uhanlaiset kovakuoriaislajit saavat samalla mahdollisuuden.
Ei vain ne uhanalaiset
Usein luontokadosta puhuttaessa huomio kiinnittyy juuri valkoselkätikan kaltaisiin uhanlaisiin lajeihin. Merkityksellistä on kuitenkin myös se, miten yleisten lajien käy.
– Yleisen lajin taantuminen tekee siitä aiempaa haavoittuvaisemman, kun geneettinen moninaisuus kapenee. Jos elinympäristö muuttuu, populaatiossa on vähemmän ominaisuuksia, jotka voisivat auttaa lajia pärjäämään muuttuneissa olosuhteissa, Sihvonen sanoo.
Aiemmin yleisistä lajeista esimerkiksi perhoslaji metsäpohjanmittari, tienvarsilta aiemmin tuttu kasvi ahokissankäpälä sekä varpunen ovat taantuneet.
Erityisen ongelmallista on, jos niin sanottu avainlaji harvinaistuu. Esimerkiksi aiemmin mainittu rakkohauru suo elinympäristön kymmenille eri lajeille. Haapa-puusta suoraan tai välillisesti riippuvaisia lajeja on jopa satoja.
– Emme edes tunne kuin osan eliölajien keskinäisistä riippuvuussuhteista. On vaikea arvioida, miten yhden lajin sukupuutto tai harvinaistuminen vaikuttaa kokonaiseen ekosysteemiin, Sihvonen huomauttaa.
Jokainen voi vaikuttaa
Tiede on tunnistanut luontokadon alkaneen jo vuosisatoja sitten. Tutkijat ovat puhuneet ilmiöstä vuosikymmenten ajan. Julkiseen keskusteluun aihe on silti noussut vasta aivan viime aikoina.
– Hyvä, että viimein puhutaan. Media on nostanut aihetta, ja teema on viimein myös politiikan agendalla. Esimerkiksi tuore luonnonsuojelulaki kannustaa elinympäristöä tuhoavan järjestämään korvaavan ympäristön jonnekin muualle, Sihvonen sanoo.
Hän tähdentää, että luontokadon pysäyttämiseksi aivan jokainen voi tehdä osansa. Keinot ovat pitkälti samat kuin ilmastonmuutoksen torjunnassa. Elintavoillaan ja kulutusvalinnoillaan voi vaikuttaa.