Korkeasaaresta yliopistolle ja takaisin kulkee monta polkua. Yliopisto kouluttaa parhaita eläinten hyvinvoinnin asiantuntijoita, ja eläintarhan kuolleet asukit voivat päätyä museon kokoelmiin auttamaan tutkijoita.

Vuonna 1889 perustettu Korkeasaari on yksi maailman vanhimmista eläintarhoista, ja se on ehtinyt toimia yliopiston museon kumppaninakin vuosikymmenet. Ajatuksemme eläinten asiallisesta kohtelusta ovat tänä aikana muuttuneet melkoisesti, samoin eläinsuojelulait.

— Korkeasaaressa on asunut vaikka millaisia lajeja. Eri apinoiden sekahäkit ovat yksi esimerkki siitä, kuinka eläinten olot ovat aikanaan olleet aika toisenlaiset kuin nyt, yliopiston Luonnontieteellisessä keskusmuseossa tutkimusta tekevä biologi Henry Pihlström kuvailee.

Museon luukokoelman eksoottisten näytteiden joukosta löytyy uhanalaisiksi käyneitä ja jopa luonnosta kokonaan kadonneita lajeja. Harvinaisten eläinten keruusafarit eivät ole tulleet kyseeseen enää aikoihin, joten eksoottisia näytteitä on jo pitkään kertynyt pääasiassa yksityisiltä lahjoittajilta, jotka haluavat päästä eroon vaikkapa sukuhuvilan seinällä törröttäneistä antiloopinsarvista tai takanedustan taljasta – sekä Korkeasaaresta.

Tivolin täplähyeena

Suomalaisessa tivolissa ennen sotia esiintyneen ja museokokoelmiin lopulta päätyneen täplähyeenan tarina kuvastaa Pihlströmin mukaan hyvin eläinajattelun muuttumista.

— Eläimiin liitetyt kuvaukset kertovat ajastaan. 1930-luvun draamaa oli kammoksua hyeenoja ja nimittää niitä ruumiiden ylöskaivajiksi. Sirkushyeenamme kohtasi uransa jälkeen loppunsa Korkeasaaressa, päähän ampumalla, eikä se ole ainoa tapaus.

— Olemme sitten parhaamme mukaan liimailleet kokoon vahingoittunutta näytettä…

Tappava tulipalo

Korkeasaari-yhteistyön ehkä traagisin — ja museon kannalta toisaalta myös tuottoisin — hetki ajoittuu sekin 30-luvulle. Museon apinakokoelma kasvoi kerralla yhdeksällä eläimellä.

— Korkeasaaren silloisessa apinatalossa riehui vuonna 1938 tulipalo, jossa nähtävästi kaikki apinat menehtyivät. Tuho oli niin pahaa, että eläinhoitajatkaan eivät ilmeisesti kyenneet tunnistamaan ruumiita, vaan museon saamassa lahjoituksessa monta lajia on merkitty väärin, Pihlström kertoo unohduksiin painuneesta onnettomuudesta.

Muitakin tarkkaa määritystä kaipaavia, Korkeasaaren lahjoittamia näytteitä löytyi, kun Pihlströmin työryhmä kävi vuosi sitten urakalla läpi vanhoja selkärankaiskokoelmiaan.

— Teimme muun muassa Korkeasaaresta tuodulle jättikengurulle tarkan luusto- ja hammastutkimuksen, jonka avulla saimme sen varmistettua punajättiläiskenguruksi.

Luukokoelman inventaario ja kunnostus jatkuu taas tänä kesänä.

— Huomiota odottavat aarteet eivät pääse meiltä ihan heti loppumaan!

Kun elintila loppuu

Yliopisto on siis saanut tutkimusaineistoa ja -kysymyksiä eläintarhasta, mutta apu kulkee myös toiseen suuntaan. Biologian ja eläinten hyvinvoinnin osaamiselle riittää saaressa käyttöä.

Eläintarhan oman määrittelyn mukaan ympäristökasvatus ja lajien suojelutyö ovat sen tärkeimmät tehtävät.  Korkeasaaren työyhteisön tieteellinen asiantuntija, intendentti Kirsi Pynnönen-Oudman sanookin, että eläintarhabiologin toive on tehdä itsensä tarpeettomaksi: jos lajien luonnonkannat olisivat kyllin vahvat, eläintarhoja ei tarvittaisi niitä vaalimaan.

— Minulla ei ole mitään tarvetta pitää eläintä häkissä, mutta monelle lajille ei ole enää paikkoja luonnossa, Pynnönen-Oudman sanoi Yliopisto-lehden haastattelussa.

Suomessa vesikko, Siperiassa tiikeri

Suomen luonnossa ei ole enää yhtä ainoata vesikkoa, intendentti konkretisoi.

— Ei ole sopivia elinalueita, ja amerikanminkki on luultavasti syrjäyttänyt sen sukupuuttoon.

Esimerkkejä löytyy valitettavan paljon ympäri maailman.

— Jos Amurinmaalle tulee kissarutto, siellä menevät sekä leopardit että tiikerit. Eläintarhoista voidaan ehkä palauttaa eläimiä alueelle.

Pynnönen-Oudman on koulutukseltaan eläinfysiologi ja on opettanut suojelubiologiaa yliopistolla vielä 2010-luvulla. Myös Korkeasaaren johtaja Sanna Hellström ehti ennen nykyistä pestiään työskennellä vuosikymmenen ajan tutkijana yliopiston eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa.

Lue lisää museon luukokoelmista (Yliopisto-lehti, toukokuu 2017): Eläin­museon tu­han­net kal­lot ja ran­gat pal­ve­le­vat tut­ki­joi­ta ja tul­lia

Kirsi Pynnönen-Oudmanin henkilökuva (Yliopisto-lehti, tammikuu 2015): Jatkuvan luontoillan vetäjä