Keskustelu sotarikoksista jatkuu
André Swanström
Hakaristin ritarit. Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset
Atena, 2018
473 s.
Kirkkohistorian dosentti André Swanströmin tutkimus suomalaisista SS-miehistä herätti laajaa huomiota heti ilmestyessään syksyllä 2018. Historioitsija Oula Silvennoinen ehti kehua kirjaa viime vuoden tärkeimmäksi ja ansiokkaimmaksi sotahistorian tietoteokseksi.
Tämä näkemys ei saavuttane kaikkien historiantutkijoiden konsensusta. Kirja oli joka tapauksessa loppusuoralla Vuoden tiedekirja -finaalissa, mutta tunnustuksen sai Seppo Hentilän historiateos Pitkät varjot.
Kysymyksessä ei ole varsinainen SS-pataljoonan historian yleiskuvaus. Sellaista edusti aikanaan professori Mauno Jokipiin (1924–2007) sotatapahtumiin keskittynyt tutkimus Panttipataljoona vuodelta 1968.
Kriittisesti Jokipiin tutkimukseen asennoituva Swanström nostaa esille asioita, joita hän katsoo Jokipiin vähätelleen. Tutkija pohtii SS-miesten puoluekantoja ja nostaa esille esimerkkejä SS-upseerien asenteista. Hän tulee siihen johtopäätökseen, että SS-miehistä 46 prosenttia oli fasisteja.
Tämä tulos on looginen seuraus tutkijan — ja monen muun historioitsijan, myös Silvennoisen — omaksumasta 2000-luvulla yleistyneestä historiantutkimuksen paradigmasta, jossa 1930-luvun äärioikeistolainen ja kristilliskansallinen IKL sijoitetaan fasismin kenttään.
Tutkijan oma aatteellinen ja poliittinen positio vaikuttaa aina myös historiallisten käsitteiden muotoiluun. Tämä on tuttua viime vuosikymmenten historiakeskusteluista ja poliittisista debateista. 1970-luvulla Georg C. Ehrnroothin johtamaa Perustuslaillista kansanpuoluetta saatettiin varsin yleisesti nimittää äärioikeistolaiseksi, vaikka puolue puolusti Ståhlbergin perustuslakia ja kannatti pohjoismaista demokratiaa. Puhutaan siis tämän päivän näkökulmasta niin sanotun liberaalin demokratian arvoista.
Kirkkohistorian kannalta kiinnostavia hahmoja ovat Swanströmin esille nostamat kaksi SS-pastoria, Ensio Pihkala ja Kalervo Kurkiala. SS-miesten uskonnollisen taustan selvittelyssään hän nostaa esille erityisesti herännäisyyden eli körttiläisyyden roolin. Tulos on tuttu 1930–luvun kirkkohistoriaa tuntevalle. Toki muidenkin herätysliikkeiden kasvualustasta lähti nuoria miehiä SS-joukkoihin.
Herätysliikkeitä koskeva osuus kaipaa lisätutkimuksia, mutta Swanströmin piirtämä kokonaiskuva vaikuttaa vakuuttavalta. Hätkähdyttävä tieto on vaikkapa se, että körttiläisten Hengellinen Kuukauslehti julkaisi kirja-arvion Hitlerin Mein Kampfista 1941. Toisaalta tapaus kuvastaa herätysliikkeen voimakasta pyrkimystä olla mukana ajan hengessä ja kertoa kulloistakin kansallista tarinaa.
André Swanströmin tutkimus on jouhevasti kirjoitettu ja vetää lukijan mukaansa seikkailuun. Tutkija haastaa väkevästi aikaisempaa tutkimusta. Teos on lähtökohtaisesti hyödyllinen Suomen sota-ajan historian kannalta: kriittisen historiantutkimuksen velvollisuus on vetää valokeilaan arkojakin asioita. Myyteistä riisuminen kuuluu historiantutkijan työnkuvaan.
Eri asia on sitten se, miten tasapainoisesti tutkija käsittelee ongelmia ja missä määrin hänen tulkintansa tekevät oikeutta kokonaiskuvalle.
Jouko Talonen
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori ja Turun yliopiston poliittisen historian dosentti.
Kivi kaikuu kerronnassa
Teemu Keskisarja
Saapasnahkatorni. Aleksis Kiven elämänkertomus
Siltala, 2018
350 s.
Teemu Keskisarjan elämäkerta Aleksis Kivestä ilmestyi samoja aikoja kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa on joukolla perattu Kiven teoksia ja elämää kriittisten editioiden Edith-sarjassa.
Kansalliskirjailijasta on kirjoitettu paljon. Kaunokirjallisin keinoin häntä ovat lähestyneet muiden muassa Veijo Meri tutkielmassaan Aleksis Stenvallin elämä (1973) ja Hannu Mäkelä romaanissaan Kivi (2010).
Keskisarjan historiateos ylittää kielellisessä luovuudessa Mäkelän, koska tietoteosta sitovat raamit eivät ole rajoittaneet Mäkelän pitkäveteistä tuskailutunnelmointia ja sairauskuvauksen kikkailua. Keskisarja onnistuu myös siinä mihin Meri pyrki: avaamaan Kiven elämän lisäksi hänen aikalais-Suomensa oloja laajemminkin, mutta kadottamatta sidosta kirjailijaan.
Keskisarja yhdistää arkistoaineiston marginaaliin jääneitä muistelutietoja tutuksi tulleeseen omaääniseen kerrontaansa. Työtä ei turhaan ole palkittu: historiaa nimenomaan kirjoitetaan valtavan taustatutkimustyön ja analyysin perusteella, jolloin tekstin olisi herätettävä kohteensa eloon.
Keskisarjan elämänkertomuksessa Kivi ei vain kärsi ja kuole, vaan elää täyteläisen ja epätodennäköisen mutta uskottavan taipaleen onnekkaan lapsuuden metsäpoluilta sekä pienkaupunkilaisuudesta kotimaisen kirjallisuuden ja jopa suomalaisuuden moderniksi perustajaksi.
Kun arkistoaineistosta ei löydy suoraa puhetta Kiven kaikista elämänvaiheista, Keskisarja hahmottelee Kiven elämänjuoksua ajan muun lähteistön avulla. Historioitsija kuvaa uskottavasti olosuhteita ja ympäristöjä, joissa Stenvallien ”kraatarinpojasta” tuli koko Suomen Kivi.
Aki Petteri Lehtinen
Menneisyyden monitahoisuus
Antero Heikkinen
Uuden aikakauden kynnyksellä. Elämä varhaismodernissa Euroopassa
Gaudeamus, 2018
Historian yleisesityksissä menneisyys on jaettava aikakausiksi, jotta siitä voitaisiin puhua. Tämä on ongelmallista, koska historian tekijät ja kohteet — olivat ne sitten ihmisiä tai rakenteita — eivät aikakausijakoja noudata.
”Varhaismoderni” on vakiintunut tarkoittamaan suunnilleen vuosien 1400–1800 väliä. Nyt professori Antero Heikkinen on kirjoittanut Euroopan historian tuolta ajalta ja kustantaja mainostaa projektia kunnianhimoiseksi. Itse asiassa mittakaava on valtava: neljäsataa vuotta, koko Eurooppa, monessa kohdassa koko maailma, elämän koko kirjo.
Se, että ylipäätään saa keisari Kaarle V:n, Rousseaun, Samuel Pepysin palvelustytön ja saamelaiset poromiehet samojen kansien väliin, todistaa kirjoittajan suvereenista aineiston hallinnasta ja laajasta näkemyksestä. Ehkä se todistaa jopa rakkaudesta kuvattua aikakautta kohtaan.
Tyylillisesti Uuden aikakauden kynnyksellä edustaa niin selkeää ja sulavaa asiaproosaa, ettei sellaisen lukeminen ole nykyään enää ihan tavallista.
Teos jakautuu osastoihin elämänalueiden mukaan: politiikka, sodat, talous, kulttuuri, arkielämä. Ehkä aloittaminen tutuimmasta osasta, ajan valtiollisesta historiasta, on harhalaukaus? Osio tuntuu teoksen tylsimmältä, ja vauhtiin päästään vasta talous- ja väestöhistorian kohdalla. Kysymys on myös kapitalismin synnystä ja leviämisestä, vaikkei Heikkinen makrotason käsitteistä paljon ääntä pidäkään.
Korkeakulttuurin alueella kirja muuttuu paikoin luettelomaiseksi ja summittaiseksi. Monteverdi mainitaan, mutta barokin murros musiikissa jää hahmottumatta. Haydnin ja Mozartin tuotannosta poimitaan sinfoniat, muttei kerrota miksi. Kapellimestari Sir John Eliot Gardiner muuttuu teoksessa John Eliotiksi.
Kokonaisuudessaan Uuden aikakauden kynnyksellä on vankka opas varhaismoderniin aikaan. Se herättää ajatuksia ja muistuttaa menneisyyden loputtomasta monitahoisuudesta. Uusia teorioita teos ei sisällä, ja ehkä hyvä niin. Teorioista meillä ei varsinaisesti ole puutetta.
Veli-Matti Huhta