Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 4/2024.
Joskus tutkimusaihe löytyy niin läheltä, ettei sitä ensin tulisi ajatelleeksi. Katja Weiland-Särmälä kasvoi sen keskellä.
— Lapsuudenkodissani ja etenkin isovanhempieni kodissa oli paljon vanhoja huonekaluja ja esineitä ja seinillä muotokuvia. Kyselin niistä aina, mutta kukaan ei tiennyt niistä kovin paljon.
Nyt Weiland-Särmälä tietää sekä esineistä että sukulaisistaan paljon enemmän, väitöskirjan verran.
Tutkimustyön siivellä hän on perehtynyt laajasti kulttuurihistoriaan ja tyylisuuntiin. Hänestä on tullut kysytty asiantuntija, tarvittiin tietoa sitten vintage-käsilaukkujen hinnoista tai Tapiolan puutarhakaupungin synnystä. Tapiola on Helsingissä syntyneen Weiland-Särmälän nykyinen kotipaikka. 1960-luvun asunto on sisustettu ajan henkeen, mutta siellä näkyy myös suvun perintö.
Weiland-Särmälä puhuu mielellään esineiden aineettomista arvoista, niiden kantamista muistoista ja merkityksistä. Hyvä esimerkki riippuu hänen ruokapöytänsä yllä.
Hän muistaa ihastelleensa lapsena isoäitipuolensa eteisen valaisinta. Taidehistoriaa opiskellessaan hän tunnisti sen Paavo Tynellin suunnittelemaksi.
— Isoäitipuoleni Hertha menehtyi samana keväänä kuin väittelin, ja sain valaisimen yllättäen lahjaksi väitöspäivänä.
Viime aikoina Tynell on noussut hyvin halutuksi suunnittelijaksi, mutta Weiland-Särmälälle valaisimen arvo on muistoissa Herthasta ja nyt myös oman uran juhlahetkestä.
Suvun antiikkikaappi matkusti merimiespapin mukana Englantiin
Weiland-Särmälä väitteli vuonna 2022 historian alalta pappisperheen aineettomasta perinnöstä. Tutkittavana oli hänen isoisänsä vanhempien, Elin von Rehausenin (1859—1928) ja Oscar Kjäldströmin (1857—1955) perhe.
Suuri antiikkikaappi Weiland-Särmälän ruokailuhuoneessa muistuttaa heistä. Kaappi matkasi Elinin ja Oscarin kanssa Englantiin, kun he olivat Hullissa merimiespappipariskuntana.
Tutkimusaihe nousi sananmukaisesti vanhasta arkusta. Katja Weiland-Särmälä oli vuonna 2006 hoitovapaalla keskimmäisen lapsensa kanssa. Ammatilliset suunnitelmat olivat auki.
— Ajattelin tyhjentää vanhan matka-arkun ja laittaa siihen lasten vaatteita. Kirjeiden ja päiväkirjojen joukosta tulivat vastaan Elinin kirjoittamat muistelmat. Rupesin lukemaan ja siihen jäi tyhjentäminen.
Weiland-Särmälä oli tehnyt taidehistorian gradunsa perhemuotokuvista ja käsitellyt jo siinä 1800-luvun jälkipuoliskoa, aikaa, jolloin perinteinen sääty-yhteiskunta oli muutoksessa. Nyt käsissä oli materiaalia oman suvun aateliston, papiston ja porvariston edustajista.
Paluu jatko-opiskelijaksi tuntui luontevalta, sillä Weiland-Särmälällä oli yliopistolta hyvät muistot. Inspiroivana opettajana mieleen on jäänyt erityisesti professori emerita Riitta Konttinen, joka luennoi naistaiteilijoista.
— Konttinen oli opettaessaan läsnä ja puhui omasta tutkimustyöstään, ei vain kertonut ylhäältä, miten asiat ovat.
Konttinen herätti opiskelijat pohtimaan, miksi nainen maalasi tiettyjä aiheita ja millaisissa oloissa naiset tekivät taidetta 1800-luvun yhteiskunnassa.
”Luin tentteihin hotelleissa ja uima-altailla”
Weiland-Särmälä toimi taidehistorian opiskelijajärjestön Eidoksen hallituksessa, ja hänen aikanaan opiskelijat hankkivat ensimmäiset mustat haalarinsa. Kovin paljoa hän ei kuitenkaan ehtinyt osallistua opiskelijaelämään. Weiland-Särmälä oli hakeutunut lentoemännäksi Finnairille ensin kesätöihin, ja työ jatkui opiskelun rinnalla.
— Ympäri Eurooppaa lentäessäni pystyin käymään museoissa ja sain nähdä elävänä taideteokset, joita siihen aikaan näytettiin luennoilla huonoina diakuvina. Luin tentteihin ja kirjoitin esseitä hotelleissa ja uima-altailla.
Jatko-opiskelua varten oli vaihdettava oppiainetta.
— Menin kolkuttelemaan Suomen ja Pohjoismaiden historian laitoksen ovea. Professori Markku Kuisma sanoi tervetuloa ja piti pienen luennon siitä, että tutkijan polku ei ole helppo.
Tutkijan polku osoittautui kiehtovaksi ja rönsyileväksi. Weiland-Särmälä päätyi pian myös näyttelyemännäksi Bukowskisin huutokauppoihin, opettamaan Helsingin työväenopistoon ja kirjoittamaan omaa palstaa ja blogia Antiikki & Design -lehteen.
— Väitöskirjaa tehdessä jäi usein yli mielenkiintoista asiaa, jota sai laitettua blogiin ja käsiteltyä luennoilla.
Aineeton perintö ja esineiden tarinat yhdistyvät
Väitöksen päähenkilöistä Elin oli vanhaa saksalaistaustaista aatelissukua, papiksi opiskellut Oscar taas oli laivasuunnittelijan poika ja sukunsa ensimmäinen ylioppilas.
— Tutkin, mitä molemmat toivat omista taustoistaan, mutta myös sitä, kuinka he loivat uuden polven pappisperheen ja sille arvomaailman. He painottivat kutsumusta ja uskoa, toisin kuin vanhakantaisissa pappisdynastioissa, joissa ammatti siirtyi isältä pojalle.
He pitivät tehtävänään erityisesti yhteiskunnasta syrjäytyneiden auttamista. Omasta perheestään he pyrkivät luomaan ihanneperheen ja siirtämään arvonsa lapsilleen.
Jossakin he onnistuivat, kaikessa eivät. Tyttäret olivat uskovaisia, kaksi avioitui papin kanssa ja vanhin tytär lähti jopa lähetyssaarnaajaksi Kiinaan.
Martin-poika, jonka varalle oli asetettu suuria toiveita, keskeytti teologian opinnot, koska ei uskonut. Toista, lääkäriksi opiskellutta poikaa ihanneperhe ei suojellutkaan opiskeluajan huumeongelmalta.
Vaikka tutkimuksen otsikkona on aineeton perintö, tärkeä aineisto olivat myös suvun esineet, jotka kertovat ihmisten elämänkohtaloista.
— Kirjallinen materiaali oli 80 vuotta ullakoilla koskemattomana, mutta esineet olivat koko ajan kodeissamme, ja niiden kautta ihmiset ja tarinat olivat läsnä.
Elin saattoi uskoon tultuaan kritisoidakin oman sukunsa materiaalisia arvoja, mutta piti silti kiinni elämäntavasta, johon kuului esimerkiksi kesien vietto huvilalla.
— Tutkin myös, miten ulkoisilla merkeillä tuotiin esiin oma yhteiskuntaluokka tai arvomaailma: miltä näytti oikeanlainen pappi tai säätyläisnainen.
Hangon huviloista tuli tutkimuskohde ja tietokirjan aihe
Väitöksen jälkeen Weiland-Särmälä työskenteli Hangon museossa amanuenssin sijaisena ja jatkaa siellä nyt tutkijana. Kaupunki oli tuttu, sillä siellä on perheen kesäasunto.
Weiland-Särmälä oli pitkään ihaillut Hangon vanhoja huviloja, joita hän nyt on saanut työkseen tutkia. Lisäksi hän jatkaa opetus- ja kirjoitustöitä.
— Freelancerina opin sanomaan kyllä kaikkeen. Niin sai jalan monen oven väliin. Eri töiden yhdistely on myös innostavaa, kun aineistot vievät vuorollaan mukanaan.
Weiland-Särmälä miettii, ettei ehkä vieläkään oikein tiedä, mikä hänestä tulee isona. Tai sitten kaikki on ollut osa oikeaa polkua. Vain yksi asia hieman harmittaa:
— Olen halunnut popularisoida tietoa, mutta lisäksi olisi ehkä pitänyt kirjottaa enemmän myös tieteellisiä artikkeleja, jos haluaisin luoda tutkijan uraa.
Villa Sagalundin tarinat keriytyvät vähitellen esiin
Tieteellistä tekstiä on nyt tulossa Turun yliopiston Tarinoiden lehto -hankkeessa, jossa kulttuurihistorian dosentti Maarit Leskelä-Kärjen vetämä ryhmä tutkii Kemiönsaarella sijaitsevaa Villa Sagalundia.
Kahtia jaetussa huvilassa asuivat kansakoulunopettaja Nils Oskar Jansson, joka perusti Sagalundin ulkoilmamuseon vuonna 1900, ja hänen työtoverinsa, opettaja-kirjailija Adéle Weman. Weiland-Särmälän tehtävänä on tutkia, mitä rakennus ja esineet kertovat heistä.
Taskukello palasi Buenos Airesista takaisin Suomeen
Tänä keväänä Weiland-Särmälä on palannut myös oman sukunsa juurille. Hän tekee vapaapäivinään historiikkia suvun aikoinaan omistamasta Veikkolan kartanosta, joka on nykyään matkailukäytössä.
Weiland-Särmälä ottaa kaapista kultaisen taskukellon, jonka tarina alkaa kartanosta, Elinin isästä. Siirtyessään maalta Helsinkiin työskentelemään 1830-luvulla nuori juristi tarvitsi kellon. Hänen poikansa katsoi kelloa rautatieinsinöörinä Buenos Airesissa.
Seuraava omistaja ei ilmeisesti enää käyttänyt taskukelloa, ja niin se säilyi kotona, kun hänet vangittiin siviilinä ja surmattiin sisällissodassa 1918.
— Kultakelloon on kytkeytynyt sen omistajien kautta Suomen historia eri vaiheineen, Weiland-Särmälä kuvaa.
— Modernista maailmasta kertoo isäni päätös, ettei kello enää siirry perintönä suvun vanhimmalle miehelle. Hän antoi sen minulle 40-vuotislahjaksi.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.