Kun läheinen ihminen kuolee, omaisten arki mullistuu — tai hidastuu. Olemme kuin sumun nielaisemia, askareemme koneellisia. Hauraassa mielentilassa pitäisi silti ratkoa käytännön asioita.
Yksinomaan hautajaisiin voi liittyä paljon epäselvää. Minne hänet haudataan? Keitä kutsutaan? Kuka siunaa tai pitää puheen? Arkku vai uurna? Kunpa tietäisi paremmin, mitä ihminen itse toivoi.
Viikatemies tekee muutakin kuin vie omaisen mennessään. Epätietoisuuden ohella surija kokee muita tunteita: pelkoa, ahdistusta, syyllisyyttä, katkeruutta ja joskus myös vihaa niin omaisen kuolemasta kuin erimielisyyksistä toisten surijoiden kanssa.
Kuolema nostaa esiin ydinkysymykset siitä, mikä on tärkeää elämässä, suomalaista kuolemankulttuuria tutkiva sosiologi Leila Jylhänkangas sanoo.
— Kuolema on klassinen antropologinen tutkimusalue: siinä tapahtuu raju muutos yhteisön ja yksilöiden elämässä. Muutosta työstetään ja siihen reagoidaan hyvin monella tavalla.
Myöhäistä kysyä
Läheisensä menettäneet kokevat usein, ettei heidän mieltään askarruttaviin kysymyksiin löydy tyydyttäviä vastauksia. Miksi sanoin niin, miksi en sopinut riitaamme? Miksi en kysynyt hänen elämästään ja ajatuksistaan, kun olisin vielä voinut?
”Kuolema on elävien ongelma. Kuolleilla ei ole ongelmia.” Jylhänkangas siteeraa sosiologi Norbert Eliaksen lausahdusta teoksesta Kuolevien yksinäisyys.
— Syyllisyys on surevilla keskeinen tunne, etenkin jos omaisella ja kuolleella on jäänyt selvittämättömiä asioita.
Jylhänkangas on tutkinut erilaisia maailmankatsomuksia edustavien ihmisten sekä lääkäreiden ja hoitajien eutanasiaa koskevia käsityksiä.
— Olipa kyseessä asiantuntija tai maallikko, ihminen haluaisi aina selvittää välit kuolevan kanssa.
Sovinnon hetki
Kuolemaan ja suruun sisältyykin myös lohdullisia juonteita. Tutkija kutsuu yhteisön vahvaa osallistumista durkheimilaiseksi piirteeksi.
— Kun kuolema ilmaantuu areenalle, yhteisö pyrkii häivyttämään vanhat ristiriidat. Voidaan esimerkiksi ottaa yhteyttä ihmiseen, johon ei pitkään aikaan ole oltu yhteydessä eikä ehkä edes puhevälissä.
Sureminen on välivaihe, jossa vainaja ja hänen yhteisönsä siirtyvät riitin — hautajaisten — kautta uuteen tilanteeseen.
— Kuoleman läheisyys käynnistää monia tunnetason prosesseja niin kuolevassa kuin omaisissa. Voi tulla tunne, että nyt on vielä mahdollisuus valita, Jylhänkangas kuvaa.
Uusperheen jakolinjat
Pastoraaliteologian professori Auli Vähäkankaan tutkimusryhmä on perehtynyt saattohoitoon ja sen aikana nouseviin tunteisiin.
— Uusperheiden tilanne nousee usein esiin hautajaisjärjestelyissä. Vainajan ja lesken toive voi olla toinen kuin vainajan ensimmäisestä liitosta olevien lasten toiveet.
Leila Jylhänkangas on tehnyt samankaltaisia havaintoja.
— Hautajaisissa joku voi kysyä, miksi nuo tuntemattomat ihmiset ovat täällä. Pahimmillaan syntyy aika vaikeita tilanteita.
Kuoleman lähestyessä kuolevan tai omaisten suunnitelmat esimerkiksi hautapaikasta voivat yllättäen muuttua.
Omaisten kinat ovatkin suhteellisen yleisiä suremisen seuralaisia. Aiheesta on otettu paljon irti myös elokuvissa ja kirjallisuudessa.
Hautajaisissa erimielisyydet näkyvät selvimmin. Kunpa kaikki olisi jo ohi, jotta pääsisi suremaan rauhassa! Tämänkaltainen tuntemus on tuttu monelle omaiselle.
Rahasta riitaa
— Kuolemaan liittyviä ristiriitoja tulee melkein kaikille perheille. Mutta se voi olla vain pieni mielipide-ero, josta päästään yli keskustelemalla, Vähäkangas toteaa.
Yksi haluaisi laskea kukat kirkossa ja toinen ehkä haudalla.
Moni kuoleva koettaa itsekin helpottaa omaisten osaa. Jotkut Vähäkankaan haastattelemista leskistä ovat kertoneet, että puolison jättämä hautatahto, kuvaus siitä, miten kuoleva toivoo hautajaisensa järjestettävän, on tarjonnut huojentavaa tietoa järjestelyjen tueksi. Harva tahtoo riitauttaa vainajan toiveita — ainakaan jos on luottanut hänen ymmärrykseensä.
Toisaalta Vähäkangas on kuullut tutkimushaastatteluissaan myös vakavista kahnauksista. Vainaja on esimerkiksi toivonut, että hänen uusi puolisonsa saisi asua loppuelämänsä yhteisessä kodissa, vaikka tytär periikin talon.
— Perunkirjoituksen yhteydessä nouseekin sitten esiin, että leski häädetään. Nämä tapaukset ovat äärimmäisiä esimerkkejä omaisten riidoista.
Eniten hankausta aiheuttaa juuri perinnönjako. Toisinaan jopa leskeksi jääneen suhde omiin lapsiin kärjistyy.
— Useat perheet kiistelevät rahasta. Eivät toki kaikki perheet.
Vähemmän saattajia
Hautajaistoimistot markkinoivat palvelujaan sureville joskus turhankin aktiivisesti. Toisaalta moni omaisensa menettänyt kokee, että käytännön järjestelyihin paneutuminen helpottaa oloa.
Suomalainen sureminen on tutkijoiden mukaan murrosvaiheessa. Tästä kielii hautajaisrituaalien yksilöllistyminen. ”Vainajan näköinen” muistotilaisuus kuuluu musiikkivalinnoissa ja maistuu tarjoiluissa. Hautajaisista on myös tullut yhä enemmän pienen piirin tilaisuuksia.
Polttohautaus yleistyy. Toisinaan tuhkauurna haudataan hautausmaalle, mutta tuhkan voi myös ripotella luontoon, kenties vainajalle tärkeään paikkaan. Auli Vähäkangas mainitsee perheen, joka ripotteli purjehtimista harrastaneen omaisen tuhkan mereen majakan läheisyyteen.
Luterilaiset hautajaiset on viimeisiä suomalaisen yhtenäiskulttuurin rituaaleja. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa uskonnottomien hautajaisille on oma vakiintunut tapakulttuurinsa. Jopa kirkkoon kuulumattomat haudataan Suomessa usein kristillisin menoin.
— Häitä vietetään yhä useammin maistraatissa. Hautajaisissa vastaavaa murrosta ei toistaiseksi ole nähty, Vähäkangas toteaa.
Hän kuitenkin arvioi, että yhtenäiskulttuuri muuttuu tältäkin osin seuraavien vuosikymmenten aikana.
Kaipuun sävel
Surussa ja ikävässä on myös kauneutta, ei yksinomaan ahdistavia elementtejä. Vähäkangas on haastatteluissaan kuullut monia koskettavia kertomuksia surusta ja kaipauksesta. Yksi niistä on erään lesken tarina hyvästelystä ja muistamisesta.
— Miehellä on tapana laittaa soimaan pariskunnan yhteistä lempimusiikkia. Samalla hän nauttii lasin viiniä. Näin hän muistelee ja suree vaimoaan. Joka ikinen kerta se saa miehen itkemään.
Kuolema pakottaa miettimään elämän arvokkaimpia asioita.
Artikkeli on ilmestynyt Yliopisto-lehden numerossa Y/05/2020.
Leila Jylhänkangas
Sosiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Psykologi, filosofian tohtori.
Perehtynyt kuoleman sosiologiaan, nykypäivän suomalaiseen kuolemankulttuuriin ja näkemyksiin eutanasiasta. Tutkii myös yksinäisyyden psykologiaa.
Auli Vähäkangas
Pastoraaliteologian professori Helsingin yliopistossa.
Johtaa monitieteistä tutkimushanketta, joka selvittää kotisaattohoidossa olevien kuolevien ja heidän läheistensä näkemyksiä surusta.
Tutkinut parisuhdetta, lapsettomuutta ja ulkopuolisuuden kokemusta Kilimanjaron alueella Tansaniassa.