Äidinkielen opetus laahaa perässä koulujen todellisuudesta. Jos vielä kaksikymmentä vuotta sitten luokassa istui kieleltään varsin yhtenäinen joukko, toisin on nyt. Monikielisten oppilaiden osuus kasvaa koko ajan.
Helsingin yliopiston tutkija, sosiolingvisti Heini Lehtonen valmistelee parhaillaan väitöskirjatutkimustaan, joka käsittelee nuorten kieltä monikielisissä kouluissa. Hän keräsi etnografisen aineistonsa kahdesta helsinkiläisestä yläkoulusta ja vietti niissä yhden lukuvuoden ajan.
Lehtosen mukaan suomen kielen opetuksen, sekä äidinkielen ja kirjallisuuden että suomi toisena kielenä -oppiaineen, käytännöt tulisi kokonaan panna uusiksi. Kyse on nimittäin samasta oppiaineesta, joiden laajuus ja sisällöt ovat erilaiset.
Toisille tunneille menevät yksiselitteisesti äidinkieliset suomen puhujat, toisille tunneille taas ne, joiden kielitaito ei ole äidinkielisen puhujan veroinen. Suomea opettelevien tunteja kutsutaan nimellä s2; lyhenne viittaa suomeen toisena kielenä.
Lehtosen mukaan jako on ongelmallinen. Ei nimittäin ole lainkaan selvää, kuka käy milläkin tunneilla.
— Olen kuullut kauhutarinoita siitä, miten täysin suomenkieliset lapset ovat s2-opetuksessa, hän sanoo.
Mamut suomenkielisiä
Lehtosen haastattelemat ja tutkimat oppilaat eivät aina itsekään tienneet, miksi olivat s2-opetuksessa. Vaikka monet maahanmuuttaneet tarvitsevat perusteellista suomen opetusta, suuri osa peruskoulua käyvistä maahanmuuttajataustaisista nuorista on käytännössä kaksikielisiä.
Moni on syntynyt Suomessa, käynyt suomenkielisen päiväkodin ja puhuu vanhempiensa kieltä ainoastaan kotona. He saattavat puhua ja kirjoittaa suomea yhtä hyvin kuin syntyperäiset suomenkieliset. Monelle heistä suomi on vahvin ja käytetyin kieli, vaikka ei ensikieli olekaan.
— Maahanmuuttajat, jotka ovat täysin suomenkielisiä, välillä naureskelivat sille, että he joutuvat kohtaamaan ulkomaalaiselle suunnattua puhetta ja tulevat kohdatuksi muunkielisenä.
Lehtosen mielestä pitäisikin perustaa yhteinen suomen kielen ja kirjallisuuden oppiaine niille, joiden kielistä suomi on vahvin.
— Äidinkieltä ei voi enää nähdä niin suoraviivaisesti, hän perustelee.
Sanakirja apuna
Suomalaisissa kouluissa puhutaan ja opetetaan yli 60:tä äidinkieltä. Esimerkiksi Helsingissä 14 prosenttia peruskoululaisista on äidinkieleltään muun kuin suomenkielisiä. Vuonna 2020 monikielisiä oppilaita on arviolta yli viidennes.
Etenkin venäjää sekä afrikkalaisia ja Lähi-idän kieliä kuten somaliaa, arabiaa ja persiaa puhuvien koululaisten määrä kasvaa jatkuvasti.
Monikulttuurisuus ja monikielisyys ovat muuttaneet peruskoulun arkea etenkin pääkaupunkiseudulla.
— Se että ympärillä puhutaan kahtakymmentä kieltä, on nykyään kouluissa luonnollista ja itsestään selvää. Oppilaat tuntuvat suhtautuvan siihen käytännöllisesti ja suvaitsevaisesti, Heini Lehtonen sanoo.
Esimerkiksi sanakirjan käyttämistä oppitunnilla pidetään aivan normaalina. Luokkahuoneissa on myös totuttu vieraskieliseen supatukseen, kun joku oppilaista selittää toiselle, mitä opettaja tarkoittaa.
Oppilaat auttavat toisiaan sanojen taivuttamisessa ja opettavat spontaanisti kieltä kaverille, jonka on huomattu tippuneen kyydistä. Myös suomen kielen taidosta keskustellaan.
Väitöskirjassaan Lehtonen tutkii erityisesti kielellistä indeksisyyttä eli sitä, miten nuoret viittaavat esimerkiksi etnisyyteen tai sosiaalisiin ryhmiin jotain ilmaisua käyttämällä. He saattavat esimerkiksi heittää kurdinkielisin sanan suomen sekaan osoittaakseen solidaarisuutta tai korostaakseen toisen tai omaa taustaa.
Hyötyä eri kielistä
Koulut ovat täynnä käyttämätöntä kielitietoutta. Heini Lehtosen mukaan tilannetta ei hyödynnetä.
— On hassua, että keskitytään puhumaan kielitaitoon liittyvistä ongelmista, kun koulut ovat päinvastoin täynnä tietoa eri kielistä. Kielitietous pitäisi valjastaa opetuksen tueksi.
Suomen kieltä voitaisiin vertailla luokkakavereiden puhumiin kieliin ja oppia samalla yleistä kielitietoutta. Ne, joiden ensimmäinen kieli ei ole suomi, osaisivat kertoa äidinkielisille näiden kielestä jotain ihan uutta. Samalla suomea opittaisiin suhteessa muihin kieliin ja käytössä olisi kaikki se, mitä oppilaat jo osaavat ja tietävät.
Käytäntö ei Heinosen mielestä millään lailla heikentäisi yksikielisten suomenkielistenkään äidinkieltä. Päinvastoin. Se lisäisi ymmärrystä siihen, mitä kieli on, miten se toimii ja mitä sillä tehdään. Samalla se lisäisi kielellistä suvaitsevaisuutta.
Samaa mieltä on Suomi toisena kielenä -opettajien yhdistyksen puheenjohtaja ja Helsingin yliopiston jatko-opiskelija Katriina Rapatti. Rapatti opettaa äidinkieltä ja kirjallisuutta sekä suomea toisena kielenä yläkoululaisille Hakunilan koulussa. Hänen mukaansa suomen toisena kielenä oppineet hallitsevat kielen rakenteet jopa paremmin kuin äidinkieliset puhujat.
— Ero näkyy tunneilla selvästi. He jäsentävät kieltä koko ajan kahdella kielellä, ikään kuin näkevät suomen kielen taakse. Heidän näkökulmansa suomeen voi rikastaa kielenopetusta yleisestikin, Rapatti sanoo.
On hyvä muistaa, ettei äidinkieli ole mikään annettu ominaisuus. Jokainen kielen oppija joutuu opettelemaan yleiskielen normiston.
Vanhahtava on myös ajatus siitä, että kieltä opettavat vain kielenopettajat. Lehtosen ja Rapatin mielestä pikemminkin pitäisi ajatella niin, että kielen opettaminen kuuluu kaikkien aineiden tunneille. Samalla kun opitaan historiaa tai biologiaa, opitaan myös, miten historiasta tai biologiasta puhutaan.
Opetus muuttuu
Opetuksen päivityksen tarve on huomattu myös Opetushallituksessa, jonka johdolla eri oppiaineiden asiantuntijat pohtivat parhaillaan uutta peruskoulun opetussuunnitelmaa.
Työ on vasta alkutekijöissään. Uuden suunnitelman perusteet valmistuvat ensi vuoden loppuun mennessä, ja sen mukaiseen opetukseen olisi tarkoitus siirtyä vuonna 2016. Edellinen opetussuunnitelma on lähes kymmenen vuoden takaa.
Uuden opetussuunnitelman luonnoksessa puhutaan kielitietoisesta koulusta ja monikielisyydestä, jota koulun tulisi hyödyntää. Mutta miten?
Helsingin yliopiston suomen kielen professori Jyrki Kalliokoski on mukana suomi ja ruotsi toisena kielenä -työryhmässä.
Hänen mukaansa myös opetussuunnitelman taustalla on ajatus siitä, että suomen kielen opetus kuuluu kaikkien aineiden kontolle. Kaikkia koulussa puhuttuja kieliä pitäisi pystyä hyödyntämään opetuksessa.
— Tavoitteena on, ettei kielen opetus jää suomen kielen ja kirjallisuuden tai s2-opetuksen sisään ja että kieliaineissa tehtäisiin ylipäätään enemmän yhteistyötä.
Epäselvät ryhmäjaot
Myös s2-opetus kaipaa kehittämistä. Kehittämistarpeita selittää oppimäärän verrattain lyhyt historia. Vielä parikymmentä vuotta sitten ei edes tiedetty, miten suomea opetetaan muuna kuin äidinkielenä.
2000-luvulla s2-opetuksen asema selkiytyi opetussuunnitelman ja päivitetyn perusopetuslain myötä. Laissa säädettiin erikseen maahanmuuttajien oikeudesta niin sanottuun valmistavaan opetukseen.
Vielä pari vuotta sitten ajateltiin, että on tehtävä selvä jako äidinkielisiin ja suomea toisena kielenä puhuviin oppilaisiin. Enää Katriina Rapatti ei pidä jakoa itsestäänselvänä.
— Olen alkanut kyseenalaistaa yhä enemmän, onko mitään järkeä opettaa näitä kahta erillään, hän sanoo.
Esimerkiksi 25 prosenttia Hakunilan oppilaista on maahanmuuttajataustaisia, mutta suurin osa heistä on jo toisen polven maahanmuuttajia tai sellaisia, jotka hallitsevat suomen kielen hyvin. Joissakin pääkaupunkiseudun kouluissa jo yli puolet oppilaista on maahanmuuttajataustaisia.
Toki edelleen on niitä, jotka tarvitsevat erillistä suomen kielen opetusta. Kuitenkin s2-opetus pitäisi yhdistää paremmin äidinkielen opetukseen ja päämääräksi ottaa, että oppilaat siirtyvät jossain vaiheessa äidinkielen ja kirjallisuuden tunneille.
Nyt epäselvää on se, kuka kuuluu missäkin vaiheessa millekin tunneille. Kukaan ei oikein tiedä, minkä mittareiden mukaan mennään.
Opetusjärjestelyissäkin on hajontaa. Kunnat määrittelevät itse opetuksen järjestämisestä ja siitä, ketä mikäkin oppiaine koskee.
Pääkaupunkiseudulla käytännöt alkavat olla suhteellisen kunnossa. Toisin on paikkakunnilla, joilla asuu vähän maahanmuuttajia. Silti lähes joka kunnassa asuu lapsia, joiden äidinkieli on muu kuin suomi tai ruotsi.
Mikä äidinkieli?
Uusiksi joutaisi myös oppiaineen nimi. Kotimaisten kielten keskuksen vuonna 2009 julkaisemassa kielipoliittisessa ohjelmassa Suomen kielen tulevaisuus ehdotettiin, että äidinkieli ja kirjallisuus muutettaisiin suomen kieleksi ja kirjallisuudeksi. Näin aine ei sulkisi ulos niitä, joiden ensimmäinen kieli on jokin muu kuin suomi. Samalla nimi vastaisi muiden maiden käytäntöjä.
Hiustenhalkomista? Ei kielitieteilijöiden mielestä.
Jyrki Kalliokosken mukaan suurin osa opetuksen suunnittelijoista ja opettajista on nimenmuutoksen takana.
— Puhe äidinkielestä pitää yllä valheellista kuvaa homogeenisestä yhtenäisestä kielimaisemasta. Se ei vastaa koulujen sosiaalista todellisuutta, hän sanoo.
Äidinkielen määrittelykään ei ole enää yksioikoista. Helppoa se on vain silloin, jos on kasvanut yksikielisessä perheessä eikä koskaan törmää muihin kieliin. Äidinkieltä on perinteisesti pidetty muunakin kuin kommunikaation välineenä. Se on merkitystä luovaa toimintaa ja ennen kaikkea osa identiteettiä.
Heini Lehtonen venyttäisi käsitettä.
— Äidinkieli on tärkeä ja rakas esimerkiksi kielivähemmistöille, kuten saamenkielisille, jotka ovat joutuneet kielestään luopumaan ja taistelemaan. En halua sitä kokemusta riistää. Sen sijaan äidinkielen määrittelyä pitäisi väljentää, että mitä kaikkea se voi olla. Joku voi olla oikeasti äidinkieleltään monikielinen.
Oikeastaan äidinkielen määrittelyllä on merkitystä vain tilastojen kannalta. Siinäkin on ongelma: Suomessa rekisteriin voi kirjata vain yhden äidinkielen, mikä taas ei kerro koko kuvaa ihmisten puhumista kielistä.
Esimerkiksi lapset, joiden vanhemmista vain toinen on suomen kansalainen, rekisteröidään usein suomen- tai ruotsinkieliseksi.
Vuonna 2006 alle kolmannes Suomessa syntyneistä maahanmuuttajien lapsista oli kirjattu vieraskieliseksi. Kuitenkin selvästi isompi määrä, vajaa viidennes, Helsingin koululaisista oli suomi toisena kielen opetuksessa.
Monesti myös suomenruotsalaiset lapset kirjataan suomenkieliseksi.
— Äidinkieli ei siis ole vain identiteettikysymys, vaan merkintöjen pohjalta tehdään päätöksiä, Lehtonen näpäyttää.
Katriina Rapatti heittää vielä ilmaan kysymyksen siitä, mikä ylipäänsä on äidinkieli.
— Onko se ensimmäisenä opittu kieli, kieli jota oppilas käyttää eniten vai kieli johon hän identifioituu?