Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 6/2022.
Kun pikkutytöt etsivät vadelma-apajaa, voi käydä kurjasti. Aina ja Teresa kulkevat liian syvälle metsään eivätkä löydäkään takaisin kotiinsa.
Jos kyseessä olisi 1700-luvun lastensatu, metsästä tulisi luultavasti susi, joka söisi natiaiset suihinsa. Mitäs lähtivät liian kauas eivätkä palanneet ennen pimeää. Sen pituinen se.
Mutta Ainan ja Teresan pelastukseksi heidät loi vuonna 1854 suomalaisen taidesadun uranuurtaja Zacharias Topelius. Ja niin metsästä ilmestyykin jotain muuta!
Tytöt katsahtivat hiukan hämmästyneenä ympärilleen ja huomasivat pienen ystävällisen, valkopukuisen ja punalakkisen ukon, joka tuli esiin pensaan takaa.
— Älkää pelästykö, tytöt, sanoi ukko ja virnisti ystävällisesti. — Tervetuloa valtakuntaani! Oletteko nukkuneet ja juoneet ja syöneet hyvin, hän kysyi.
Ukkeli on vattukuningas, joka taikoo lapsille voileipiä, lasilliset maitoa ja pehmeät sängyt ja lähettää linnun johdattamaan heidät kotiin. Lapset olivat näet tietämättään pelastaneet kuninkaan edellispäivänä. Tuolloin kuningas oli ollut mato, joka oli joutunut tyttöjen marjakoriin. Kotona lapsia odottavat nimikoidut rannerenkaat ja hirveä kasa vattuja.
Sen pituinen se.
Pelottelun loppu
Nykyaikaisten lastentarinoiden juuret ovat 1800-luvun romantiikassa. Tuon ajan kirjailijat näkivät lapsuuden ihanana aikakautena, joka herätti nostalgiaa, selittää lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkija Sirke Happonen.
Varhaisemmat lastenkirjailijat ajattelivat valistusaatteen hengessä, että kirjojen täytyy ohjata lapsia — usein pelottelemalla. 1800-luvulla tarinoitsijat alkoivat sen sijaan korostaa mielikuvituksen merkitystä ja lukemisen iloa.
— Nähtiin yhä enemmän, että lastenkirjallisuus on taidetta ja huvia eikä ojentamisen väline.
Mutta historia on mutkitteleva polku. Suomalaisen lastenkirjallisuuden parisataavuotisella taipaleella samat painotukset ovat ottaneet toisistaan mittaa: vuoroin opettaminen ja kasvattaminen, vuoroin upottavat mielikuvitusmaailmat.
Suomalainen Tuhkimo
Suomalaiset lastentarinat pyörivät 1900-luvun alkupuolella vanhojen kansansatujen maailmassa. Oli puhuvia eläimiä, prinsessoja, prinssejä, noitia ja peikkoja. Tytöt puuhasivat tarinoissa kotona tai korkeintaan marjametsällä, kuten Vattumadossa. Pojat taas viipottivat pitkin maailmaa osoittamassa urheuttaan.
Eri kertojat toistivat samoja satuja, mutta omalla tyylillään. Topeliuksella oli oma versionsa Tuhkimo-sadusta, samoin hyrynsalmelaisella Aato Kemppaisella, jonka suullisesti kertoman Sikapiika-sadun Kaarle Krohn kirjoitti ylös vuonna 1882.
— Kemppaisen Sikapiika on hulvaton. Hän sijoittaa tarinan suomalaiseen maisemaan, kylätielle, kirkkoon ja saunaan. Sankaritar on neuvokas ja riuskaotteinen, kuninkaan poika taas näyttäytyy arkisena ja höynäytettävänä tyyppinä, Happonen kertoo.
Kieli alkaa kujeilla
Oi, sanoi siili, olen surullinen siili, niin yksinäinen jotta! Ja se on aivan totta: Se yksinänsä eli ja piikein piikitteli, ja piikkikuoren alla sitten itkeskeli.
Siiliä itketti, mutta sen luojan Kirsi Kunnaksen silmäkulmassa loisti pilke. Toisen maailmansodan jälkeen suomalaiset lastenkirjailijat alkoivat leikkiä kielellä. Tiitiäisen satupuu (1956) oli ja on edelleen tärkeä teos.
— Se vaikutti myös aikuisille suunnattuun runouteen, Happonen kertoo.
Suomeksi alkoi ilmestyä uudenlaista fantasiakirjallisuutta, joka oli ollut englanninkielisessä ja ruotsinkielisessä maailmassa suosittua jo vuosikymmeniä. Tove Janssonin muumiromaanit Muumit ja suuri tuhotulva sekä Muumipeikko ja pyrstötähti julkaistiin ruotsiksi 1945 ja 1946, mutta suomennokset tulivat myöhemmin, ensimuumista vasta 1991.
Poliittista kiihkoa
Satumaailmojen ja maaseutumiljöiden kulta-aika päättyi 1960-luvun lopulla. Poliittinen palo levisi kustantamoihin.
— Vuonna 1968 julkaistussa Kulttuuririhkamaa lapsille -pamfletissa kysyttiin kärkevään sävyyn, minkä takia lapsille tarjotaan harsoisia unelmavaltakuntia. Miksi jatkuva prinssin odottelu olisi tytöille ainoa tapa siirtyä eteenpäin elämässä, Happonen kuvaa.
Lastenkirjat alkoivat käsitellä yhteiskunnallisia ongelmia: saastumista, oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa. Usein ongelmien ratkaiseminen jäi lasten tehtäväksi.
Kustantajat saattoivat suoraan kehottaa kirjailijoita ottamaan ongelmia esiin.
— Se näkyy esimerkiksi Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjasarjan viimeisissä osissa. Ensimmäinen kirja kertoi kahden pienen tytön unelmakodista, mutta myöhempiin kirjoihin tuli orpolapsia ja ympäristöongelmia.
Toisaalta esimerkiksi Kirsi Kunnas ei suostunut kirjoittamaan ongelmarealismia, ja 1980-luvulla kirjallisuuspiireissä alettiin yhä enemmän kritisoida tyylisuuntaa. Kauneus, fantasia ja ilo työntyivät jälleen esiin.
Ällön hauskaa!
Joku oli nimittäin muuttanut äidin sisukaluihin asumaan. Kyllä, sinä luit aivan oikein. SISUSKALUIHIN ASUMAAN. Sinne suolenpätkien ja kaiken muun ällön keskelle. — — Isä ja äiti eivät kumpikaan oikein tuntuneet tietävän, miten tässä näin oli päässyt käymään, mutta Pikkiriikki oli varma, että koko homma oli taatusti ollut hyvin epämiellyttävää.
1980-luvulla suomalaisessa lastenkirjallisuudessa voimistui suuntaus, joka vaikuttaa yhä. Se näkyy, kun lukee vaikkapa Mauri Kunnaksen kirjoja, Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu -sarjaa tai Hannele Lampelan Prinsessa Pikkiriikki -kirjoja: huumori loistaa.
— Kirjoissa on paljon hauskuutta ja älyttömyyksiä, myös kevyen anarkistisia piirteitä, Sirke Happonen sanoo.
Viime vuosina kirjailijat ja julkaisijat ovat tuoneet esiin uusia teemoja: sukupuolisensitiivisyyden, monikulttuurisuuden ja luontotuhon.
— Yhteiskunnallinen ote tuo mieleen 1970-luvun, mutta asioita käsitellään nyt moniulotteisemmin. Kirjoissa ei avoimesti heristellä sormea lukijalle. Niissä halutaan myös näyttää Suomi, jossa asuu hyvin monenlaisia ihmisiä.
Happonen toivoo, että aikuiset lukisivat lapsille uutuuksien lisäksi vanhoja lastenkirjoja. Samalla aikuiset voisivat kertoa, miksi vanhat tarinat ovat sellaisia kuin ovat.
— Lasta ei kannata aliarvioida. Jos joidenkin sanojen merkitys on muuttunut niin, että ne ovat nykyään halventavia, aikuinen voi ääneen lukiessaan korvata ne.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.