"Voi Zeus, kuinka loputtoman pitkiä ovatkaan yöt, eikä päivä tule ikinä”, huokaa Strepsiades Aristofaneen Pilvet-komediassa, jonka ensiesitys nähtiin 423 eKr. Strepsiadeen ympärillä nukutaan makeasti, mutta velkojaan murehtiva yksinhuoltajaisä ei saa unta ja kaipaa jo aamun koittoa.
Huonoihin uniin liittyvä huolipuhe on vahvasti läsnä ajassamme: unta syövät älylaitteiden sinistä valoa suoltavat näytöt ja koukuttavat nettipelit. Ratkaisuksi tarjotaan esimerkiksi rauhoittavaan rytmiin hengittäviä robottityynyjä ja unen laatua kartoittavia älysormuksia.
Univaikeudet ovat kuitenkin ilmiö, joka on näkyvästi esillä aina länsimaisen kirjallisuuden alkumetreiltä asti. Ilias-eepoksessa valvotaan sotaleirissä ja nukkujatkin ovat pysyvässä toimintavalmiudessa. Pahimmin överiksi vetää sankareista suurin, kaikessa liioitteleva Akhilleus, joka ei toverinsa — ja ehkä rakastettunsa — Patrokloksen kuoleman jälkeen nuku päiväkausiin. Univaikeuksista puhuvat niin antiikin satiirikot kuin lääkäritkin, joskaan mitään tilastollisia tietoja uniongelmien yleisyydestä ei toki ole olemassa.
Hevoskärryt jyräävät öisillä kaduilla
Antiikin unta häiritsivät monenlaiset tekijät kirpunpuremista ja haukkuvista koirista aina keisariajan Rooman vuokrakasarmien heppoisten seinien läpi tunkeutuvaan liikennemeluun: hevoskärryt jyräsivät katuja yöaikaan, koska päivisin raskaammalle liikenteelle ei ollut tilaa.
Jotkut nipistivät unesta vapaaehtoisesti, kun vaikkapa juomingit tai kiihkeä rakkausjuttu houkuttivat unta enemmän. Myös oppineet tinkivät unesta, alati kiikkerän terveytensä kustannuksella. Yleisimmin unettomuuden syyksi kuitenkin mainitaan toisaalta huolet ja pelot, toisaalta sairaudet ja kivut.
Antiikin lääkärit pitivät riittävää ja hyvälaatuista unta yhtenä terveyden peruspilareista. Tarkkoja tuntimääräisiä suosituksia ei kuitenkaan esitetty, eikä vuorokauden pimeistä tunneista ollut tapana pitää lukua, vaikka se vesikellon avulla olisikin ollut mahdollista.
Auttaisiko keinutus tai korvahieronta?
Uni yhdistettiin kautta antiikin ruoansulatukseen. Ajateltiin, että yön lähestyessä lisääntyvä uneliaisuus liittyi paitsi pitkän valveillaolon tuomaan uupumukseen, myös illan tunteina nautittuun päivän pääateriaan. Unen aikana ajatus ja aistit lepäsivät kehon työstäessä tuota ateriaa imeytymiskelpoiseen muotoon.
Lääketieteellinen kirjoittaja Aulus Cornelius Celsus (n. 25 eKr.–50 jKr.) toteaakin, että vuoteesta nouseminen on turvallista, jos ruoansulatus tuntuu valmiilta, mutta muussa tapauksessa voi olla syytä vielä jatkaa unia. Liiallisen nukkumisen ajateltiin yleisesti lihottavan, kun taas valvomisen uskottiin laihduttavan, koska ruoka ei tällöin päässyt sulamaan kunnolla.
Nykyäänhän asia lienee toisin päin — pelkäämme lihomista ja aikuistyypin diabetesta, mikäli emme nuku tunnollisesti kahdeksaa tuntiamme.
Erityinen antiikin lääketieteessä käsitelty ongelma olivat unettomat ja sekavat kuumepotilaat, joiden tila oli monesti hengenvaarallinen. Tällaisia potilaita yritettiin nukuttaa kekseliäilläkin keinoilla: heitä voitiin kantaa tai keinuttaa, heidän annettiin kuunnella suihkulähteen solinaa. Joskus heidän hiuksiaan kammattiin tai korviaan hierottiin.
Hullukaalista viiniin
Myös monenlaisia unilääkkeitä kokeiltiin. Tehokkaimmasta päästä oli oopiumunikko, mutta myös esimerkiksi mandrakea ja hullukaalia, joita me pidämme lähinnä hallusinogeeneina, käytettiin unirohtoina. Sahrami, ruusu ja iiris sekä tietysti viini olivat miedompia vaihtoehtoja. Unettavia aineita voitiin käyttää myös hauteina tai jopa potilaan sieraimiin työnnettynä. Samoja keinoja käytettiin lievempienkin unettomuustapausten hoitoon.
Nukkujaa tukahduttava demoni
Unen universaalista luonnosta kertovat ne monet meillekin tutut uniaiheet ja -kuvat, joita Artemidoros (toisella vuosisadalla jKr.) Suuressa unikirjassaan luetteloi ja tulkitsee. Hätkähdyttävän samankaltaisena on säilynyt myös kokemus unihalvauksesta. Ilmiötä kuvaa yksityiskohtaisimmin Caelius Aurelianus, myöhäisantiikin lääketieteilijä (noin 400-luvulla jKr.), joka käyttää siitä latinankielistä termiä incubo (verbistä incubare, ’maata päällä’). Kreikan kielessä ilmiöstä käytettiin sanaa efialtēs, ja tämä sana ymmärrettiin usein nukkujaa tukahduttavan demonin nimeksi. Nimen ajateltiin juontuvan verbistä efallomai, ’hypätä päälle’. Lääketieteilijät korostivat, ettei kyse ollut mistään yliluonnollisesta olennosta, vaan ruumiillisesta oireesta tai sairaudesta.
Caelius Aurelianuksen mukaan potilaat kuvasivat unenaikaista kokemusta, johon liittyi tunne tukehtumisesta sekä ihmishahmosta, joka asettui potilaan rinnan päälle, painaen nukkujaa ja estäen hengityksen. Hahmo saattoi myös houkutella nukkujaa seksuaalisiin tekoihin. Potilas ei pystynyt puhumaan eikä liikkumaan. Kyse oli kuitenkin vain kuvitelmasta, sillä ahdistava hahmo ei ollut todellinen eikä sitä voinut koskettaa. Kokemus oli ohimenevä.
Kepeät tarinat voivat helpottaa
Eräs nykytieteen selitys ilmiölle on, että kohtaukseen heräävän henkilön keho on ikään kuin yhä unitilassa eikä hän siksi pysty tahdonalaiseen toimintaan, vaikka hänen aivonsa ovat jo hereillä. Unihalvauksessa hengitys ei itse asiassa esty — sitä ei vain pysty tahdonalaisesti säätelemään kuten valvetilassa, ja siksi potilaat kokevat ikään kuin jokin ulkopuolinen voima puristaisi heidän rintakehäänsä.
Caelius Aurelianus painottaa, ettei incubo ole yliluonnollinen kokemus eikä nukkujaa ahdistava hahmo ole ”jumala tai puolijumala”. Kokemus itsessään ei ole epätavallinen eikä se ole välttämättä edes sairauden merkki, mikäli se on satunnainen ja selittyy esimerkiksi juopumuksella tai ruoansulatushäiriöllä.
Jos incubo esiintyy toistuvasti, sitä on hoidettava. Tällöin potilas käy kalpeaksi ja laihaksi. Hänen on vaikea nukkua, koska hän pelkää alati pelottavan kokemuksensa uusiutumista. Caelius Aurelianus, joka kiinnittää huomiota kehon ja mielen suhteeseen, kehottaa lääkäriä käyttämään myös kepeitä tarinoita potilaan tyynnyttelyyn.
Unihalvaus voitiin ymmärtää epilepsian tavoin eräänlaiseksi tilapäiseksi tukokseksi aivoissa. Siksi hoitotoimenpiteet kohdistuivat usein juuri päähän. Aetios Amidalainen (500-luku jKr.) suosittelee kohtausten ehkäisemiseksi hieromaan päätä lämpimällä oliiviöljyllä sekä käyttämään nukkuessa huopahattua.
Yhteys vuosisatojen taakse
Villasukat jalassa tai huopahattu päässä — toiveikas ja pelokas unen odottaminen sängyssä peiton alla on yksi niistä asioista, joissa voimme tuntea läheistä yhteyttä kaukaisenkin menneisyyden ihmisiin. Strepsiadeen huoliin on helppo eläytyä.
Aamulla vatsa tuntuu tyhjältä, kun nousemme pystyasentoon, kohtaamaan upouuden päivän.
Essee on ilmestynyt Yliopisto-lehdessä 10/2019.