Unilääketiedettä, poliittista historiaa vakoojadekkarin tyyliin, feminismin myyttejä ja muita kirjoja

Yliopisto-lehti esittelee kokoelman uusia tiedekirjoja. Kirjaesseessä Salla Nazarenko pohtii Huumorin ja naurun filosofiaa.

Hulvatonta mielettömyyttä

Jarno Hietalahti

Huumorin ja naurun filosofia

Gaudeamus, 2018

315 s.

Rakastan uskaliasta ja härskiä komiikkaa. Minulle edesmenneen stand-up-koomikko George Carlinin legendaarinen esitys Pussy farts — pimpsapierut — on nerokkainta mahdollista lavahuumoria.

Itsekin olen tehnyt stand-upia. Kerron esityksessä, miten otan valokopioita omasta takapuolestani ja lähettelen niitä viranomaisille. Olenko älykäs, yksilöllinen ja valveutunut vai ainoastaan mauton?

Osuvan huumorin oppia etsii Jyväskylän yliopiston tutkijatohtori Jarno Hietalahti Huumorin ja naurun filosofiassaan. Huumorin suuri dilemma piilee siinä, että me kaikki intuitiivisesti ymmärrämme ja arvostamme sitä — harva pitää itseään huumorintajuttomana — mutta ilonpito pakenee tiukkoja määritelmiä.

Samaan aikaan naurun yhteiskunnallinen voima on valtava. Huumori voi pukeutua narrin asuun ja tarjota elämällemme hulvatonta mielettömyyttä, jonka kilpailuyhteiskunta meiltä riistää. Tai se voi toimia rankaisumekanismina: nauramme asialle, joka on mielestämme väärin. Rasististen vitsien kertominen voi paljastaa kertojansa piilevät asenteet. Toisaalta koomikko voi väittää, että mille tahansa asialle pitää voida nauraa.

Huumorin voima riippuukin tilanteesta. Jossakin tilanteessa oivallinen vitsi voi toisessa tilanteessa olla katastrofi. Huumorin käyttö, kuten kaiken sananvapauden, edellyttää herkkyyttä ja moraalista vastuuta.

Hietalahti sukeltaa tunnetuimpien filosofien huumorinäkemyksiin. 1600-luvun ajattelija Thomas Hobbes näki, että naurussa on kyse ylemmyydentunteesta: hekotamme niille, joita pidäm-

me itseämme huonompina. Jo Sokrates katsoi, että itseään sosiaalisesti ylempänä oleville ihmisille ei kannata nauraa.  Aristoteles puolestaan uskoi huumoriin inhimillisenä hyveenä. Huumori on arvostelukyvyn muoto. Kaikelle ei sovi nauraa, mutta umpimielinen jöröys ei sekään ole järkevää.

Henri Bergson oli ensimmäinen filosofi, joka tutki naurua nimenomaan yhteiskuntafilosofisena asiana. Bergsonille nauru on ihmisyyden peili, joka kertoo naurajasta itsestään.

Ankarammin huumoria tarkasteli Frankfurtin koulukunta, Max Horkheimer, Erich Fromm ja Theodor Adorno. Heille huumori on kulttuuriteollisuuden tuote, kapitalismin logiikalle alistettu myytävä esine. Huoli tuntuu ryppyotsaiselta. Miksi ei huumori, merkityksillä leikkivä ja arvaamaton asia, voisi olla voimaannuttavaa?

Hietalahti toteaakin, että frankfurtilaisten kärjistykset ovat itsessään miltei humoristisia, eivätkä filosofien siviiliminät vierastaneet naurua.

Teoksen lopuksi Hietalahti pohtii humaanin huumorin mahdollisuuksia. Huumori on itseilmaisun muoto, joka kuuluu ihmisenä olemiseen. Se on suhde maailmaan.

Mitä tulee omaan huumorikäsitykseeni, kirjan perusteella siitä voi päätellä, että nauru kumpuaa tietoisen mieleni takaa. Carlinin huumorin räävitön häpeällisyys liittyy arvoihini, kokemuksiini ja näkemyksiini. Jotakin toista se voi ärsyttää ja ällöttää, mikä on myös hyvä ymmärtää. 

SALLA NAZARENKO

Kirjaesseen kirjoittaja on järjestöjohtaja ja tietokirjailija, joka rakastaa koomikko Sacha Baron Cohenin Borat-hahmoa.

Jarno Hietalahden teos on ehdolla Vuoden tiedekirjaksi. Palkinto julkistetaan 9.1.2019.

Vakoojadekkarin hengessä

Aleksi Mainio

Erkon kylmä sota. Helsingin Sanomat Moskovan varjossa

Siltala, 2018

450 s.

Vapauden airueesta suomettuneeksi itsesensuroijaksi ja takaisin. Näin voisi tiivistää Helsingin Sanomain historian Neuvostoliiton puristuksessa sellaisena kuin Aleksi Mainio sen hienossa historiikissaan kuvaa.

Erkon kylmä sota on kokonaiskatsaus Helsingin Sanomien poliittiseen historiaan vuodesta 1944 vuoteen 1994. Kirja on samalla hyytävä kuva Suomesta. Se osoittaa, että pahimpina suomettuneisuuden vuosina jopa Helsingin Sanomain kaltainen eurooppalainen, vapaus- ja itsenäisyysaatteesta syntynyt suurlehti joutui taipumaan häpeälliseen itsesensuuriin. Käsitys kansakunnan edusta hämärtyi kylmän sodan klimppisessä sopassa.

Erittäin huolellisesta arkistotyöstä ja haastatteluista ammentava kirja alkaa Eljas Erkon ahdistuksesta Yhdysvaltain katkaistua diplomaattisuhteet Suomeen 1944. Se päättyy Aatos Erkon hämmennykseen ja synkkään tyytymättömyyteen maailman ja Hesarin muuttuessa 1990-luvulla. Välissä Mainio avaa niin Hesarin asemaa suhteessa Kekkoseen, Neuvostoliittoon ja suomettumiseen kuin lehden henkilöstöpolitiikkaa ja kulissientakaisia kuhinoita.

1950–1960-lukujen Helsinki näyttäytyy jännittävänä kaupunkina, joka kuhisee vakoojia ja vaikuttamisyrityksiä. Vakoilumaailma kiinnostaa myös lukijoita, ja syväkurkut vuotavat toimittajille juttuja. Aika myös syö osan lapsistaan: KGB:n värvärit onnistuvat jopa Helsingin Sanomain kanssa. Harvoin, mutta kertakin on liikaa. Toisaalta Neuvostoliiton hajottua moni kylmän sodan ajan vapaustaistelija pilapiirtäjä Kari Suomalaisesta lähtien joutuu väistymään. 

Vuosikymmenten mittaan myös toimittajapolvi muuttuu, kun toimituksiin astuvat kaupungistuvan pikkuvaltion maaseutujen ja varattomien duunareiden kuvia kumartelemattomat lapset.

Mainion kirja osoittaa kuitenkin, että moniäänisyys ja hyvän journalismin puolustaminen säilyivät lehden johtotähtinä. Helsingin Sanomien linjasta sanailtiin välillä tiukastikin eivätkä journalistit taipuneet aina silloinkaan, kun johtoporras sortui ylivarovaisuuteen.

SALLA NAZARENKO

Mitä tarkoitat vapaudella?

Vapaus

Toimittanut Sami Syrjämäki 

Niin & näin, 2018

193 s.

Aatehistorioitsija ja filosofi Isaiah Berlinin mukaan vapaus on huokoinen käsite. Kun lukee Sami Syrjämäen toimittamaa aihetta käsittelevien klassikkotekstien koostetta, tämän huomaa. Syrjämäki muistuttaakin esipuheessa, että vapaudesta puhuvien tulisi aina kertoa, mitä he sillä tarkoittavat.

Vapaus-teos alkaa otteilla Thomas Hobbesin Leviathanista. Hobbesin tunnetun määritelmän mukaan vapaa on se, jota ei estetä tekemästä mitä hän tahtoo niissä asioissa, joihin kykenee. Hobbes liittää myös vapauden ja välttämättömyyden yhteen: vedellä on vapaus virrata uomassa eikä se muuta voikaan.

Berlin pohdiskeli kuuluisassa artikkelissaan vuonna 1958 vapauden kahta puolta, negatiivista ja positiivista. Negatiivinen vapaus painottaa vapautta jostakin ja vapautta rajoittavia tekijöitä. Klassiset liberalistit Hobbes ja John Stuart Mill ajattelivat vapauden tältä kantilta. Positiivisessa vapauskäsityksessä taas korostetaan vapautta johonkin, yksilön tahtoa olla oma herransa ja harjoittaa kansalaisoikeuksia. Jean Jacques Rousseau ja Karl Marx kannattivat tätä linjaa. Kokoelman päättävä Quentin Skinnerin Kolmas vapauden käsite kontekstualisoi edeltävän vapauskeskustelun.

Ranskan vallankumousajan ajattelija Benjamin Constant teki 1800-luvun alussa kiinnostavan havainnon vertaillessaan antiikin ja modernia vapauskäsitystä. Antiikissa vapaus tarkoitti sitä, että sai osallistua poliittiseen elämään. Sehän oli vain harvoille mahdollista. Moderni ihminen puolestaan tunsi itsensä vapaaksi, kun yksityiset nautinnot oli turvattu.

Entä nykyään? Yksityiset nautinnot julkistetaan kenenkään estämättä, katsokaa vaikka somea.

HERMAN RAIVIO

Feminismimyyttien kaatajat

Maryan Abdulkarim & Eveliina Talvitie

Noin 10 myyttiä feminismistä

SKS, 2018

177 s.

Feministit vihaavat miehiä, he haluavat naisten ylivaltaa, heille ei saa avata ovea ja sitä paitsi feminismiä ei tarvita tasa-arvoisessa Suomessa.

Feminismiin liittyvät uskomukset ovat sitkeitä, tyypillisesti kielteisiä ja usein virheellisiä. Valtavirran edustajat ovat saaneet tulkintansa kuuluviin. Myytit myös osaltaan ylläpitävät monien ”en ole feministi” -julistusta.

Myyttikirjan tekijät haluavat kaataa, pilkkoa ja kuoria myyttejä. Tehtävä etenee heidän vuoropuhelunsa muodossa. Kukin kirjan luku on nimetty tietyn myytin mukaan, mutta ei niinkään ruodi sitä järjestelmällisesti. Alkuvirityksen jälkeen keskustelun annetaan kulkea.

Mukana on myös tilastotietoja työelämästä ja feminismin vaiheiden luonnehdintaa eri aikoina. Lisäksi avataan eräitä vanhempia termejä kuten patriarkaatti ja naisviha sekä uudempia käsitteistyksiä kuten rodullistaminen, kulttuurinen omiminen ja ableismi eli vammaisuuteen perustuva syrjintä.

Kirjoittajat korostavat aiheellisesti sukupuolisyrjinnän rakenteellisuutta. Miesten etuoikeutettu asema on esillä, mutta siihen nähden miesten suhde feminismiin — liittolaisuutta, subjektiutta vai muuta — pääsee melko vähällä erittelyllä.

Myyttikirja on stimuloiva ja paikoin humoristinenkin lisä uusiin suomenkielisiin feminismikirjoihin. Lukijan ei täydy olla sisällä alan keskustelussa, mutta jotain tuntumaa teksti edellyttää. Dialogimuoto on tuonut ärhäkkyyttä, joskin välillä juttu polveilee. Laajempi ja esimerkiksi aihepiireittäin esitetty kirjallisuusosio olisi hyödyllinen.

MILA ENGELBERG

Levon kehittynyt muoto

Elio Lugaresi

Uni — sikeydet ja vaikeudet

Suomentanut Tapani Kilpeläinen

Niin & näin, 2018

150 s.

Kun näin Uni-kirjan maineikkaan filosofisen kustantajan katalogissa, odotin saavani eteeni filosofista pohdintaa arvoituksellisesta ja ihmeellisestä aiheesta.

Hieman petyin huomatessani, että kirja on kaukana filosofiasta tai vaikkapa Freudin ja Jungin kaltaisesta psykologisesta syväanalyysistä. Kirja on lääketieteellinen kartoitus ja vilisee  teknisiä erikoistermejä. Ne olisi ollut hyvä selittää auki, vaikka kirjan lopussa. Onneksi kirjaa elävöittävät todellisesta elämästä poimitut esimerkit.

Elio Lugaresi on neurologi ja kasvavan erikoisalan, unilääketieteen, kansainvälisiä edelläkävijöitä. Unilääketiede pystyy merkittävästi parantamaan ihmisten elämänlaatua, ja kirjan onkin tarkoitus auttaa aikaerosta kärsiviä, vuorotyöläisiä, maahanmuuttajia ja muita epäsäännöllistä unirytmiä noudattavia nukkumisvaikeuksissa.

Pieneen teokseen mahtuu paljon erilaisten univaikeuksien kartoituksia. Yöllinen bulimia, unihumala, unikauhu, unenaikainen vaikerrus, kuorsaaminen, levottomat jalat ja kielen pureminen saavat unilääketieteellisen selityksen.

Kiintoisa on kirjan näkemys torkkumisesta. Monet merkittävät kirjailijat ovat saaneet suuret oivalluksensa torkkeessa, koska tuolloin mieli vapautuu kontrollista ja antautuu intuitiolle. Aihetta tulisikin kirjoittajan mukaan tutkia tähänastista syvemmin.

Edellisen kanssa hieman ristiriidassa on se, että Lugaresin mielestä itse unet ovat merkityksetöntä sekasotkua, vailla ymmärrettävää suhdetta tietoisen elämän kokemuksiin ja ongelmiin.

Unen perusolemus onkin varsin arkinen: uni on levon kehittynyt muoto, pohjimmiltaan vaistotoimintaa, joka on yhteistä kaikille eläimille hyönteisistä nisäkkäisiin.

PEKKA WAHLSTEDT

Tadžikkien suojelija

Jarmo Loikkanen & Mirko Harjula

Kaarlo Kivekäs. Kolmen armeijan kenraali

Docendo, 2017

260 s.

Kouvolassa syntynyt Kaarlo Kivekäs (1866—1940) kävi Haminan kadettikoulun ja lähti upseeriksi Venäjän Turkmenistaniin. Vahva Kivekäs sai arvostusta jo ruumiinvoimillaan ja yleni vähitellen armeijan hierarkiassa.

Kivekäs tuli hyvin toimeen Pamirin alueen tadžikkien kanssa. Pamirissa muistetaan vieläkin oikeudenmukainen suomalainen komentaja, jota pidetään Horogin kaupungin perustajana.

Ensimmäisessä maailmansodassa Kivekäs palveli Venäjän armeijassa kenraalimajurina. Hän toimi hetken myös ukrainalaisten joukkojen atamaanina. Palattuaan sisällissodan jälkeen Suomeen Kivekäs pääsi korkeisiin sotilastehtäviin.

Vuoden 1919 presidentinvaalien aikana ylipäällikön sijaisena toiminut Kivekäs ehkäisi tiukalla päiväkäskyllään armeijan mahdollisen kapinoinnin, kun monille armeijaa lähellä olleille piireille epämieluinen K. J. Ståhlberg tuli valituksi. Kivekäs nimitettiin rannikkopuolustuksen johtoon.

1920-luvulla hänen toimintaansa kritisoitiin rajusti ja häntä pidettiin muun muassa venäläistyneenä. Venäläinen vaimo Natalia ja Pamirista adoptoitu Gul-Begim-tytär vahvistivat mielikuvaa. Armeijan Kivekäs jätti vuonna 1932.

Kirja on erittäin kiinnostava. Varsinkin Kivekkään aikaa Venäjällä kuvataan ansiokkaasti runsaiden alkuperäislähteiden avulla. Upseerin myöhäisempiä vuosia koskevat osiot eivät yllä samalle tasolle. Kehnoimmillaan Kivekkään tekstejä lainaillaan vailla lähdekritiikkiä.

Pienistä heikkouksista huolimatta on tärkeää, että teos on nyt lukijoiden saatavilla. Värikäs ja upean kansainvälisen uran tehnyt Kivekäs ansaitsee elämäkerran.

ALEKSI AHTOLA

Idän jättiläinen tutummaksi

Mari Manninen

Kiinalainen juttu. 33 Kiina-myyttiä, jotka vaativat kumoamista

Atena, 2018

235 s.

Kiinalaiset ovat lyhyitä, Kiinassa tuotettu tavara on pelkkää krääsää ja aterioilla syödään loputtomat määrät riisiä. Näinhän me olemme tottuneet puolihuolimattomasti ajattelemaan. Totuus on kuitenkin näiden ja monien muiden Kiina-käsitysten kohdalla huomattavasti monitahoisempi, selviää Helsingin Sanomien toimittajan Mari Mannisen erinomaisesta Kiina-myyttejä purkavasta kirjasta.

Teos oikaisee länsimaissa vallalla olevia päähänpinttymiä tutkimustietoon ja lukuisiin asiantuntijahaastatteluihin nojatuen. Myös kokemuspohjaisella tietämyksellä on paikkansa. Kolme vuotta Pekingissä asunut Manninen on kirjoittanut itseään rohkeasti mukaan, mikä tuo kirjaan mukavan lämpimän ja rupattelevan sävyn.

Helposti lähestyttävästä teoksesta opimme esimerkiksi sen, että tiibetiläiset eivät olekaan yksiselitteisen rauhaa rakastavaa väkeä, että Suomi on Kiinaa sosialistisempi maa ja että hyvin saastuneena pidetty Peking yltää ilmansaastekisassa vasta sijalle 57.

Joskus väärinkäsitysten takaa löytyy tietoista vääristelyä tai todellisuuden kaunistelua, toisinaan vain tiedon puutetta. Esimerkiksi Kiinan saasteongelma on saattanut syöpyä suomalaisten mieliin siksi, että mediassamme ei ole näkynyt vastaavia kuvia vaikkapa Intiasta.

Kiinalainen juttu tekee todella tehtävänsä. Kiina-myyttien avaamisen ja harhaluulojen oikaisun lisäksi kirja saa muutenkin kiinnostumaan valtavalla vauhdilla vaurastuvasta maasta. Avartavan lisätiedon äärelle johdattavat kunkin luvun loppuun listatut luku- ja katsomissuositukset.

MARJO JÄÄSKÄ

Retkiä ruokahetkiin

Liisa Väisänen

Symbolien pitopöydässä — Ruokakulttuuria ja maistuvia merkityksiä

Kirjapaja, 2018

175 s.

Aurinkokuninkaan kahviin lorautettiin tilkka kermaa vatsavaivojen helpottamiseksi ja Coca-Cola oli alkujaan päänsärkyyn ja väsymykseen kehitettyä lääkettä. Nämä mainitut sekä suuri määrä muuta ruokaan ja syömiseen liittyvää triviaa selviää taidefilosofi Liisa Väisäsen uudesta kirjasta.

Ruoan ja ruokailun runsaasta kulttuurihistoriasta Väisänen poimii eri raaka-aineita, ruokalajeja ja ruokailuvälineitä, mutta myös eri aikojen tapakulttuuria. Valokeilaan pääsevät esimerkiksi peruna, pizza, olut ja kermavaahto. Mehevien tarinoiden ohella Väisänen valottaa laajasti myös ruokiin liittyvää symboliikkaa.

Symboleja avataan varsinkin kuvituksena käytetyn klassisen maalaustaiteen avulla. Kuvatekstit ovat laajoja, analyyttisia ja avartavia.

Lukijan on tosin välillä hankala erottaa pienikokoisista ja usein tummasävyistä kuvista kuvatekstissä mainittuja yksityiskohtia. Hiukan hämmentää sekin, että valokuvat maalauksista ja niitä käsittelevät kuvatekstit tuntuvat aika erillisiltä varsinaiseen asiatekstiin nähden.

Teos on muutenkin aavistuksen hajanainen. Punaiseksi langaksi ei riitä edes esiteltävien asioiden ryhmittely päivän aterioiden mukaan. Toisaalta: iloisen kirjavasta kirjallisesta noutopöydästä on helppo napata itselle maistuvaa nautittavaa.

Erityisesti symboleista kiinnostunut ilahtuu lopun symbolihakemistosta, johon on listattu liki sata hakusanaa. Laventavaa lisälukemista kaipaava sen sijaan joutuu pettymään, sillä lähde- tai kirjallisuusluetteloa teoksessa ei ole.

Marjo Jääskä

Lähihistoriaamme brittivinkkelistä

David Arter

Terve-Suomesta moi-Suomeen — henkilökohtaisia kohokohtia politiikasta 1960-luvulta nykypäivään

Esipuhe ja suomennos Maarit Ritvanen

Vastapaino, 2018

310 s.

Jos tapaat Tampereen yliopiston englantilaisen politiikan tutkijan David Arterin, älä tervehdi häntä sanomalla moi. Arter inhoaa ilmaisua. Se kuvastaa hänen mielestään nykyajan itsekeskeisyyttä siinä missä terve-sana yhteisöllisyyttä.

Kansainvälisiin huippujulkaisuihin suomalaisia poliitikkoja jo 1960-luvulta lähtien haastatellut Arter käy kirjassaan läpi suomalaisen politiikan historiaa, joka sekin on kääntynyt itsekeskeisempään suuntaan. Henkilöllään ääniä kalastelevat poliitikot kilpailevat toistensa kanssa jopa oman puolueen sisällä. Itsensä brändääminen on tärkeämpää kuin yhteisen aatteen palveleminen.

Populismia Arter ei näe pelkästään kielteisenä ilmiönä. Se tarjoaa protestikanavan erityisesti nuorille, jotka muuten jättäisivät äänestämättä. Arter vetää suoran linjan Veikko Vennamosta Timo Soiniin. Vennamo edusti antikekkoslaisuutta, antivaltajärjestelmää ja antikommunismia. Ulkopolitiikalla pelottelua valtansa pönkittämiseksi käyttänyt Kekkonen karsastikin Vennamoa yli kaiken.

Tosin Arterin mielestä aitoa ja ehyttä Suomea ei ole koskaan ollut, olivathan J. V. Snellman ja muut kansallisuusaatteen ajajat ruotsinkielisiä. Nyt EU-aikana Suomi ei saa päättää edes kellonajastaan.

Arterin mielestä politiikka on tylsää. Kirjaa lukiessa tulee vaikutelma, että hieman harmaata on myös sen tutkiminen. Onneksi vetävästi kirjoittava Arter värittää kirjaansa hauskoilla anekdooteilla sekä politiikasta että omista kokemuksistaan ja kommelluksistaan Suomessa.

Pekka Wahlstedt

Tutkija suosittelee

Jazzsaksofonistin pään sisälle, lähes

Ashley Kahn

A Love Supreme. The Story of John Coltrane's Signature Album

Viking Penguin, 2002 (uusintapainoksia, myös pokkaripainos)

224 s.

SUOSITTELIJA / Genetiikan ja molekulaaristen biotieteiden maisteriohjelmaa johtava kehitysbiologi Tapio Heino suosittaa musiikin kuuntelua ja musiikista lukemista.

MIKÄ TEOS / ”Musiikkitoimittaja Ashley Kahn kertoo jazzmuusikko, saksofonisti John Coltranen A Love Supreme -klassikkoalbumista. Kirja kuvaa levytyskvartetin kasaamista, levyn äänittämistä ja vastaanottoa sekä ainoaa konserttiesitystä Ranskan Rivieralla. Voimakas esitys järkytti osaa Antibesin yleisöstä ja moni poistui paikalta. Jääneet saivat kokea jotain täysin uutta.”

MIKSI TÄRKEÄ / ”Coltranen levy vuodelta 1965 on käänteentekevä ja jää elämään. Levyssä kulminoituu Coltranen oma tyyli. Kahn kuvaa muusikon työtä ja ajattelua niin hyvin kuin se on mahdollista menemättä toisen ihmisen pään sisälle.”

TUNNELMA / ”Levy on luonteeltaan spirituaalinen. Coltrane sanoi uskovansa kaikkiin uskontoihin. Hän harjoitteli nuorena kirkossa, ja hengelliseen ajatteluun vaikutti myös Intia-innostus, jonka hän jakoi pianistivaimonsa Alicen kanssa. Musiikki vaatii syventymistä. Se ei ole taustajazzia.”

KENELLE / ”Kirja edellyttää jonkinasteista musiikkiharrastusta tai ainakin avaraa mieltä. Suositan kokeilemaan sekä levyä että kirjaa. Kirja syventää musiikkielämystä ja antaa paljon tietoa klassikon synnystä. Sen kuvitus tuo muusikkojen työn lähelle lukijaa.”

VAIKUTUS / ”Coltrane vaikutti paitsi jazziin myös rock-musiikkiin. Esimerkiksi The Byrds, The Doors ja Jimi Hendrix ammensivat vaikutteita Coltranelta.”

ERITYISKIITOS / ”Kahnin huolellinen työ ilahduttaa tutkijaa. Kirjassa on viitteet ja lähdeluettelo, joten nippelitietoon mieltynyt voi tarkistaa, mistä mikäkin näkemys juontaa.”

Arja Tuusvuori