Essee on julkaistu Yliopisto-lehdessä 1/2024.
Viime kesänä tapahtui yllättävä asia. Löysin pitkän työttömyyden jälkeen töitä.
Olen nyt Suomen ainoa Kreikan kielen ja kirjallisuuden yliopistonlehtori. Vuotuisesta työajastani noin puolet on jyvitetty muinaiskreikan opettamiseen.
Työnkuvaani voi kuvata äärimmäisen harvinaiseksi.
Kuolleitten kielten ajateltiin kehittävän älyä
Muinaiskreikan opettajia ei ole koskaan ollut pilvin pimein, mutta vanhoina aikoina he kuuluivat ikään kuin kalustoon. Kansallisrunoilijamme J. L. Runeberg toimi 20 vuotta Porvoon kymnaasin Kreikan kirjallisuuden lehtorina. Vanhemmassa kirjallisuudessa parempien poikakoulujen ja yliopistojen kreikanopettajia tapaa tuon tuostakin.
Muinaiskreikka ymmärrettiin pitkään yleissivistäväksi kieleksi. Antiikin kirjallisia luomuksia pidettiin ylivertaisina. Kuolleitten kielten opiskelun ajateltiin kehittävän älyä, ja muinaisten tekstien lukemisen toivottiin jalostavan moraalisia hyveitä.
Koska Uusi testamentti oli kirjoitettu samalla kielellä kuin länsimaisen kirjallisuuden ja tieteen ydinteokset, klassinen sivistys oli itsestään selvä osa myös papiston kasvatusta.
Kreikanopettaja opettaa ajattelua
Kreikanopettaja ei opeta vain kieltä vaan siihen sisältyvää tapaa ajatella ja jäsentää maailmaa. Harvinaisesta työstä tulee osa identiteettiä.
Kirjallisuudessa omintakeisia kreikanopettajia, sellaisia kuin Hermann Hessen Narkissoksen ja Kultasuun (1930) askeettinen Narkissos tai Donna Tarttin menestysromaanin Jumalat juhlivat öisin (1992) vastuuttoman hurmaava Julian Morrow, on usein kuvattu ulkopuolelta.
Itse huomaan samastuvani Vladimir Nabokovin romaanin Pnin (1957) nimihenkilöön, joka toimii Venäjän kielen ja kirjallisuuden professorina pienessä amerikkalaisessa yliopistossa. Pnin, sosiaalisesti kömpelö maanpakolainen, nauraa vedet silmissä synnyinmaansa kirjallisuuden herkkupaloille, mutta kukaan muu ei jaa samaa huumoria.
Harry Pottereita muinaiskreikaksi
Olen viime aikoina viihdyttänyt itseäni lukemalla Andrew Wilsonin muinaiskreikankielistä tulkintaa J. K. Rowlingin Harry Potterin ensimmäisestä osasta (Ἅρειος Ποτὴρ καὶ ἡ τοῦ φιλοσόφου λίθος). Käännös on hämmästyttävä saavutus.
Ei ole yllätys, että kääntäjä on kokenut muinaiskreikan opettaja — kukaan tuskin viettää yhtä paljon aikaa kuolleiden kielten parissa kuin niitä työkseen opettava. Naureskelen itsekseni Wilsonin tekstiin tekemille lisäyksille, joissa hän kommentoi ilmeisen omavaltaisesti nykymaailman ilmiöitä.
Toisin kuin latinaa, muinaiskreikkaa ei ole pyritty pitämään käyttökielenä, joka sopisi kuvaamaan nykytodellisuutta. Wilsonin valitsema linja on ikään kuin selittää aikamme ilmiöitä muinaiselle lukijalle.
Kysyin kollegaltani, onko naureskelu junttihuumoria vai snobismia. Huumori ei ehkä ole tasokasta, mutta sen ymmärtäminen on etuoikeus. Horjun edelleen näiden kahden vaihtoehdon välillä.
Ytimessä mutta kaukana
Muinaiskreikka on perustava kieli. Tarkistan vaivattomasti, mitä Aristoteles todella sanoi. Tutkin, mitä sanaa Homeros tai joku neljästä evankelistasta oikein käyttikään. Tunnen olevani kaiken ytimessä, siellä mistä kaikki merkittävät keskustelut alkavat. Keskemmälle ja syvemmälle ei tarvitse päästä.
Samaan aikaan olen oudon ja uhanalaisen ammattini kanssa äärimmäisessä laidassa, kaukana kaikesta.
Ymmärtääkö kreikkaa osaamaton merkityslatauksia vaikkapa Iris Murdochin ehkä arvostetuimman romaanin The Sea, the Sea (1978) nimessä? Θάλαττα θάλαττα on riemunhuuto, joka kirpoaa Ksenofonin Kyyroksen sotaretken rääsyiseltä palkkasotilasarmeijalta, kun miehet viimein näkevät vuoren laelta allaan aukeavan ulapan.
Tuntikausien tankkaus
Vanhassa maailmassa, silloin kun muinaiskreikka vielä oli tavoiteltua ja pakollista sivistyspääomaa, koulupojat viettivät loputtomalta tuntuvia tunteja tankaten Kyyroksen sotaretkeä. Teosta pidettiin paitsi esimerkillisenä attikalaisen proosatyylin edustajana, myös aiheeltaan koulupoikien käyttöön sopivana, samaan tapaan kuin latinan puolella Caesarin Gallian sotaa.
Sotilaat marssivat sandaaleissa läpi Armenian vuoriston lumen ja jään, mustuvien ja mätänevien varpaiden, lumisokeuden ja nälän ja vilun. He jättävät jälkeensä vanan kahakoissa kaatuneita ja muista syistä kuolleita.
Helpotuksen tunteen on täytynyt olla käsinkosketeltava myös luokkahuoneessa vaelluksen lähestyessä loppuaan. Meri, meri!
Ohut sivistysperinne
Kreikan opiskelu on kovaa työtä. Verbeillä on kolme pääluokkaa, neljä modusta ja seitsemän aikamuotoa. Kyyroksen sotaretken vastuksena ovat vilun ja nälän ohella myös epäsuoran esityksen optatiivit ja passiivin aoristin konjunktiivit. Palkkio kaikesta tästä raatamisesta voi tuntua nykyaikana vaatimattomalta.
Sivistysperinne Suomessa on liian ohut, jotta muinaiskreikan osaaminen edes hahmottuisi sivistykseksi. On vaikea kuvitella, että Suomen pääministeri, mennyt tai tuleva, keikailisi kyvyllään lasketella Homeroksen heksametrisäkeitä kreikaksi, kuten Boris Johnson takavuosina. Britanniassa se tuntui naurettavan elitistiseltä. Suomessa se tuntuisi ainoastaan naurettavalta.
Kyse on länsimaisen ihmisen ymmärtämisestä
Kreikantaito ei ehkä ole enää missään tie eliittiin, mutta ulkokultauksen kariseminen kirkastaa opintojen tarkoitusta. Kreikan opinnoissa on kyse länsimaisen ihmisen ymmärtämisestä.
Verbiviidakko on kulttuurimaisemaa, jossa henkiset esi-isämme hioivat ajatuksiaan. Retki on ehkä raskas, mutta kuten kaikki matkat, se uudistaa tavoilla, joita on vaikea kuvitella ennalta.
Harvinaisen kielen opettaja kokee usein joutuvansa puolustelemaan opetuksensa arvoa.
Mutta opetuksen todellisen arvon määrää se, mitä opiskelijat oppimallaan aikanaan tekevät. Tuntemattoman tulevaisuuden mahdollisuuksien aavistelu ja niiden edessä nöyrtyminen onkin yksi opettajan työn ikiaikaisista siunauksista.
Kirjoittaja on klassillisen filologian dosentti ja Kreikan kielen ja kirjallisuuden yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.