Essee on julkaistu Yliopisto-lehdessä 2/2025
Voit kuunnella sen Soundcloudista tai Spotifysta Yliopisto-lehden kanavalta Tiedettä rakkaudella.
Kyynikkofilosofi Diogeneen elämästä ja teoista syntyi antiikissa suuri määrä värikkäitä tarinoita. Historiallinen totuus anekdoottien takana pakenee tutkijaa kuin käsistä lipeävä ankerias.
Tarinoiden Diogenes asuu välillä talossa, välillä saviruukussa. Anekdootit ovatkin lähinnä ajatusleikkejä, jotka peilaavat omaperäisen filosofin opetuksia. Hylätyssä, tarpeen mukaan siirrettävässä ruukussa asuminen liittyi yksinkertaisen elämän ihanteeseen, jossa tyydytetään välttämättömät tarpeet, mutta maksimoidaan vapaus ja riippumattomuus.
Erään anekdootin mukaan Diogenes oli sopinut treffit seksityöntekijän kanssa, mutta kun daami oli myöhässä, filosofi tyydytti itsensä omin käsin. Kun partneri sitten saapui paikalle, Diogenes totesi, ettei tätä enää tarvittu: käsi oli jo ehtinyt laulaa häälaulun.
Nolo vai miehekäs valinta?
Tarina herättää kysymyksiä. Ilmeisin lienee, miksi filosofi järjesti tapaamisen, jos oma käsi oli riittävä. Antiikintutkijana haluaisin tietää, millä tarkkuudella tapaamisesta oli sovittu ja mistä Diogenes tiesi partnerinsa olevan myöhässä — olihan ajanmittaamisen teknologia vielä lapsenkengissään.
Kysymyksiin ei todennäköisesti ole koskaan ollut olemassa vastauksia. Tarinan tarkoitus oli kuvata filosofin suhdetta seksuaaliseen nautintoon. Tarina tunnustaa seksuaalisen tyydytyksen perustarpeeksi, jota ei voi ohittaa.
Kyynikkofilosofin näkökulmasta oli kuitenkin vain plussaa, ettei toimitus ollut liian nautinnollinen. Nautinnon ajateltiin nimittäin heikentävän ruumista ja sielua, ja sen tavoittelu ja sille otollisten olosuhteiden järjestely söi vapautta ja riippumattomuutta.
Tarina sekä haastoi että pönkitti aikansa ajattelua. Miehen itsetyydytys yhdistyi antiikissa heikkoon sosiaaliseen statukseen. Tarinan nainen, hetaira, viehättävä nautinnon ammattilainen, edusti korkeaa statusta: harvalla miehellä oli varaa moiseen ylellisyyteen.
Mutta tarina muistutti, että miehisyyden ydintä oli itsenäisyys, aktiivinen toimijuus ja hallinta. Diogeneen näennäisen nolo valinta oli todellisuudessa mitä miehekkäin.
Miehen kurinalaisuus, yhteinen asia
Diogenes palaa mieleeni, kun näen ja kuulen aikalaisteni ihmettelevän, miksi naisten seksileluja saa nykyään marketin hyllyltä, mutta miesten seksilelut herättävät edelleen lähinnä kiusaantuneisuutta.
Vaikka Diogenes-anekdootin voisi ensinäkemältä ajatella olevan ylistys masturboinnin iloille, se on kaikkea muuta: sen sanoma on, ettei nautinnon tavoittelu kuulu miehelle. Ajatus on ikivanha. Antiikissa sitä kierrättivät paitsi anarkistiset kyynikot myös konventionaaliset stoalaiset. Samoja kaikuja on kuultu tässä ajassa esimerkiksi naisvihamielisenä somevaikuttajana profiloituneen Andrew Taten suusta.
Ei antiikin naisiakaan varsinaisesti kiitetty nautinnoissa rypemisestä. Mutta naisten kohdalla oli kyse yksityisasiasta. Miesten kurinalaisuus taas oli kollektiivinen huolenaihe: olihan kyse päättäjistä ja valtion puolustajista.
Sitä paitsi naisilla ei ehkä ollut vaihtoehtoja. Antiikin luonnontieteilijät arvelivat, ettei nainen voinut saada samanlaista kertakaikkista seksuaalista tyydytystä kuin mies. Siksi hänen osansa oli haluta ja ehkä myös saada aina enemmän.
Kuuluisan kreikkalaisen tarinan mukaan naisen yhdynnässä kokema nautinto oli moninkertainen miehen nautintoon verrattuna. Tieto oli saatu mytologiselta tietäjä Teiresiaalta, joka pitkän uransa aikana oli kokeillut myös elämää naisena.
Tuttu kuvasto pilkottaa siivotun pinnan alta
Nykymaailman näennäisen vapaan hedonismin kirjoittamattomat säännöt kirjoitetaan näkyviksi kaupallisessa kuvastossa. Nautiskeleva nainen kelpaa kummankin sukupuolen katseltavaksi.
Miehille nautintoa ei nähtävästi edes yritetä myydä raakana: niin sanotun nautintoaineenkin täytyy olla vähintään virkistävää, vahvistavaa tai karaisevaa, jotta se olisi markkinakelpoista. Nautinto itsessään ei siis ole arvokasta. Sen täytyy johtaa johonkin muuhun hyvään.
Viihdytin joulunaikaan itseäni paitsi syömällä suklaata myös tutkiskelemalla sitä ympäröivää kuvastoa. Suklaamainokset olivat ehkä eroottisimmillaan aivan viime vuosituhannen lopulla, kun olin lapsi ja nuori. Naisen roolina mainoksissa oli suklaan hekumalle antautuminen. Miehen rooli taas oli tuon nautinnon mahdollistaminen.
Cadburyn klassisissa Milk Tray -konvehtirasian televisiomainoksissa asetelma oli kärjistetty äärimmilleen: mies on James Bondin oloinen toimintasankari, joka vaaroja ja vaikeuksia uhmaten toimittaa suklaarasian naisen makuuhuoneeseen, näyttäytymättä koskaan itse.
Milk Tray -mies on jo tuomittu seksistisenä historian roskakoriin, eikä häntä enää nähdä Cadburyn mainoksissa. Ylipäätään mainokset eivät enää ole lapsuudestani tuttua pehmopornoa — osin ehkä siksi, että oikeaa pornoa on niin helposti saatavilla.
Tuttu kuvasto pilkottaa silti edelleen siivotun pinnan alta. Naisen kasvoilla vilahtaa autuaan orgastinen ilme hänen haukatessaan suklaata. Mies valmistaa suklaaluomusta puhtoinen kokinhattu päässään, keskittynyt ilme kasvoillaan.
Valju ja vajavainen noutopöytä
Antiikin filosofit eivät ehtineet kommentoida suklaata. Kaakaopapu saapui Eurooppaan 1500-luvulla, eikä suklaata sellaisena kuin me sen tunnemme opittu valmistamaan ennen 1800-lukua.
Muita herkkuja kyllä kommentoitiin, ja tuomio oli pääsääntöisesti tyly. Epikuros, antiikin suurin hedonistifilosofi, julisti ettei ollut väliä millä nälkänsä tyydytti: nautinnon määrä saavutti maksiminsa, kun nälkään liittyvä tuska oli poistettu, eikä se enää suurentunut variaatiosta. Epikuros sanoutui siis jo etukäteen irti uusien merkittävien nautintojen mahdollisuudesta. Ehkä Epikuros oli oikeassa.
Toisaalta hän eli Euroopassa, jolle tuntemattomia olivat kaakaon ohella myös esimerkiksi kahvi, tee, vanilja, kookos, chili, ananas, avokado, tomaatti, maissi ja peruna. Monet päihteet ja kärsimystä lievittävät lääkeaineet olivat samoin yhä löytämättä tai keksimättä. Historian tältä puolen tarkasteltuna Euroopan aamun noutopöytä näyttää auttamattoman valjulta ja vajavaiselta. On helppo olla hyvillään siitä, ettei tuon pöydän kattaminen ole koskaan ollut liiaksi filosofisissa käsissä.
Kirjoittaja on klassillisen filologian dosentti ja Kreikan kielen ja kirjallisuuden yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.